tiistai 9. toukokuuta 2017

9.5.


Aamulla puistossa pienimmän kanssa.

Aluksi olimme kahdestaan. Yhtäkkiä hiekalla juoksi orava. Se näytti tavattoman suloiselta, kun nakersi etutassujensa välissä jotakin. Söpö, mutta sitten tuli mieleen, että joskus oravat ovat menneet lastenvaunuihin.
"Ehkä tuo on se orava Nappisilmä", sanoin pojalle innostuneella äänellä.
"Miten le on voinut ladiotta päättä ilti", sanoi pikkumies ja puhui oikeastaan järkevämpiä kuin minä. Mitenpä ne Noita Nokinenän hahmot täällä meidän puistossa olisivat.

Olen ehtinyt olla täällä puistossa lukuisat kerrat. Nyt ihmettelemme puistotuttujen kanssa, miten vauvani on jo noin iso. Nimittäin muutama vuosi sitten kiikutin tyttöä tänne puistoon, ja poika oli vauva, joka nukkui harmaan pussin sisällä kaksostenrattaissa. Nyt hän kiipeää kiipeilytelineen ylimpiin naruihin.
Ensikosketuksen puistoon sain syksyllä 2011, kun silloinen puolitoistavuotias tyttöni ulkoili hoitopaikkansa kanssa. Kukkahaalari päällä hän viipotti täällä, kiipesi tomerasti mäkeä ylös ja veti itse pulkkaa perässään. Sitä ihmeteltiin silloin, että jopas onkin topakka ja sisukas - ja sitä hän on edelleen!

Joskus kun katson puistoissa olevia ihmisiä, minua säälittää. Erityisesti, jos siellä on yksi aikuinen ja yksi lapsi. Ehkä suodatan siihen omaa väsymistäni; en ole aina ollut puistoissa innokkaana. Toisinaan olen vain ottanut kellosta tavoitteen, että siihen asti ainakin ollaan ulkona ja sitten on oltu, ilman sen suurempia intohimoja. Nyt olin sellainen yksinäinen aikuinen lapsen kanssa. Mutta olinko murheellinen? En oikeastaan. Taivas oli kirkkaansininen, tuuli hyvin kylmä. Lapsi keräsi kauniita käpyjä ja yhden suuren kiven mukaansa, niin kuin hän aina puistoissa kerää.

Olin vuorannut vaatetta enemmän kuin viime viikolla, mutta silti syväjäädyin ihmeellisesti. Kesti pari tuntia lämmetä sisällä läpikotaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!