tiistai 25. huhtikuuta 2017

25.4.


Pyöräillessäni mietin kaikenlaista.

Taivas oli uskomattoman sininen. Auringossa oli jo lämmintä, mikä on harvinaista tässä tuulien kaupungissa. Tuulen suunta oli lämpimästä, ei pelkkää pohjoista.
(Nyt kun kirjoitin tuon tuulien kaupungin, aloin väristä: elän tällaisessa runossa, mikä ihana ajatus!)
Tuntuu, että ensimmäinen tällainen todellinen kevätpäivä täällä meillä. Ei siis ollut väärä valinta, että päiväkotilaiset lähtivät aamulla ohuemmilla hanskoilla.
Keksin mielestäni ristorasamaisen ajatuksen:
Tuulinen päivä kaupungissa. Hiekka rahisee hampaissa.
Tuuli nimittäin nosti auraushiekkaa suuhun asti. Ajattelin senkin, että koska minulla ei ole astmaa, pidän auraushiekasta. Pidän erityisesti huhtikuisesta auraushiekasta, joka rahisee tiellä ja hieman suussa. Se on selvä merkki vuodenaikojen vaihtumisesta. (Kylläpä olen nyt tähän hiekkaan kiintynyt, kun jo toisen kerran peräkkäin kirjoitan siitä. Tavalliset asiat ovat parhaita.)

Kevät on kutkuttava ajatus. Yksi pieni haave nostaa taas päätään, kun aika lähestyy. Mansikkamaa. Ehdin jo hakea tietoa, että touko-kesäkuu on sopiva aika perustaa se (viime kesänä jäi perustamatta, jospa nyt!). Meillä on aivan pieni maapläntti, johon ei montaa mansikkaa mahdu, mutta olisi oma mansikkamaa! Sitten pihan nurkalla olisi mansikoita, viinimarjapensaita ja karviaismarjapensas. Siellä voisi loppukesällä käyskennellä (tämä on juuri oikea sanaa kuvaamaan kävelyä marjapensaiden välissä) ja napsia marjoja ohimennen suuhunsa. Pidän esimerkiksi siitä, että lapset loppukesän iltoina juoksevat pihalla paljain jaloin: piilosta, hippaa, mitä milloinkin, ja joku menee piiloon marjapensaiden taakse ja syö sieltä marjoja. Juuri siksi pihalla on oltava pensaita, että lapset saavat ohimennessään maistella. Juuri siksi on hyvä olla kirsikkapuita, että alkukesästä juoksevat sinne, pienet jalat oikein vilistävät, hameet hulmuavat, ja likaisilla hiekkakäsillään poimivat kirkkaanpunaiset marjat syötäväksi.

Kävin kirjastossa. Ehdin pohtia sukupolvien kulkua ja salaisuuksia. Lainasin kirjan, jonka alaotsikkona on Ylisukupolvinen tiedostamaton. Psykologia-, etiikka-, estetiikka -hyllyjen kohdalla minulle tulee olo, että voisin imeytyä kirjojen väliin, yhdeksi osaksi kirjahyllyä. Niin kiinnostavia aiheet ja otsikot ovat! Onneksi voin ottaa muutaman kerrallaan kotiin luettavaksi.

Kun kurvasin kotipihaan, kuulin kirkonkellot. Sanomakellot jollekin. Taivas on niin sininen, valo niin kirkas, joku on kuollut.
Ehdin ajatella auraushiekat, marjapensaat, sukupolvet ja niiden sammumisen.

2 kommenttia:

  1. Minäkin haaveilen mansikkamaasta ja marjapensaista, meillä kun vielä nuo pihat odottavat tekijäänsä.
    Mutta toisaalta nyt kun mietin, rakastan marjapensaita ja marjoja, mutta ne keltamustat vihulaiset jotka niissä pörräävät poimintahetkellä niin..laitanko ollenkaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillähän oli se onni, että edelliset asukkaat ovat laittaneet nuo marjapensaat ja kirsikkapuut. Me pääsimme poimimaan sadon niistä :)
      Mansikoista on kyllä sellainen mielikuva, että aikoinaan teinikesinä, kun olin mansikkamaalla, siellä oli myös paarmoja. Ja voi että niitä olikin! Meillä nyt tulisi niin lyhyet penkit, ettei ehdi varmaan paarmat häiritä. Muihin ötököihin minulla ei ole niin ärsyyntynyttä suhdetta ;).

      Poista

Ilahdun viestistäsi!