torstai 2. maaliskuuta 2017

2.3.

 Mitä ajattelin tänään?

Heräsin kello seitsemän aikaan ennen kuin kello ehti soida. Kävin Facebookissa, katsoin uutisotsikot. Pää oli aavistuksen kipeä niin kuin oli jo illalla. Luultavasti se johtui siitä, että söin synttäreillä suolaisia juttuja, mutta en juonut riittävästi. Tätä en koskaan opi: juo tarpeeksi.
Könysin ylös. Päästin koiran pellolle. Hain lehden; joku aikainen koululainen polki jo ohi. Katsoin häntä ystävällisesti, pieni polkija aamupolullaan.

Lapset söivät sämpylää ja kinkkua sekä kupillisen kaakaota, minä kiiviä, mansikoita, luonnonjukurttia ja kahvia (taas join liian vähän muuta).
Ensimmäinen koululainen lähti. Hoputtelin seuraavia. Kuljeskelin, siirtelin tavaroita, petasin sänkyjä. Tyhjensin synttäriastiat tiskikoneesta.
Lähdimme klo 8.35. Eskarilaisella oli hiihtoa. "Suksethan on täällä", huomasi koululainen portailla ja se oli päivän paras huomio, sillä olin kuvitellut suksien olevan päiväkodilla. Sovittelin sukset pyöränkorin päälle ja lähdimme. Vein eskarilaisen, saattelin koululaisen, poljimme kotiin. Yhdessä mutkassa oli koiranulkoiluttaja, joka äännähti hassusti, kun siirtyi pyörän tieltä sivuun; ehkä hän ei kuullut meidän tulevan. Hymyilin hänelle ja ajattelin, miten erilainen ohitustilanne olisi ollut, jos ilmeeni olisi ollut äkäinen.

Laittelin pyykkiä. Pienin pelasi Pouta, tilasin eskarilaiselle parit housut nettikaupasta (pitäisi suosia kivijalkakauppoja), kun edellisistä on polvet puhki. (Huusin myös huutonetistä mylittleponyn kahvipannua eurolla ja samalla ajattelin, että miten vieläkin jatkan lapsuuden juttujani ja että tyttöni ei taida olla yhtä ihastunut poneista kuin minä olen edelleen.) Kävin Facebookissa.
Vastasin pikaisesti muutamaan viestiin. Laitoin lisää pyykkiä, pienin leikkasi paperia ja liimasi siihen teippiä. Sitten hän kääri pienen paperimyttyrän lahjaksi kaverilleen.
Paketoin yhden vauvalahjan postiin.
Söimme nakkeja ja porkkanoita. Soitin psykologilleni ja itkin hiukan.
Naputtelin kolmeen WhatsApp-keskusteluun asioita. Kävin Facebookissa.
Yhdentoista maissa ajattelin, että lähden pienimmän kanssa kirpparille, jotta saadaan vähän tuuletusta. Mutta hän halusi kaverin kylään, soitti ja sai kaverin. Laitoin heille synttärijämistä muutaman sipsin ja yhdet keksit ja annoin ilmapallot. Laittelin koululaisille synttäripaketin illan kutsuille valmiiksi.
Kuuntelin, kun pojat menivät leikkimään saunaan sammakoita ja ajattelin, että pienimmän yksi ehdoton lempipaikka on sauna. Kävin Facebookissa.
Laitoin lisää pyykkiä, viikkasin pinot kaappeihin. Lopputuloksena on se, että pyykkikaappiin jäi 13 vaatekappaletta, joille ei nyt ole pesuseuraa.
Kävin vaatehuoneessa ja mietin, milloin siivoaisin sen. Yksi hylly on romahtanut, kun survon sinne epämääräisiä myttyjä.

Ensimmäinen koululainen tuli kahdentoista jälkeen. Hän söi piilossa yhden yllätyspussin, joka jäi eilisistä juhlista. Makasin sohvalla ja silitin koiraa; tutkimuksissa sanotaan, että lemmikin silittäminen tekee hyvää ja niin se tekee: pieni, luottavainen viisikiloinen otus sylissäni ja jos hetkeksi unohdan rapsuttaa, se tökkii minua ystävällisesti kuonollaan.
Pienin kaverinsa kanssa jäi koululaisen kanssa, kun hain eskarilaisen. Sukset taas mukaan. Ruoaksi oli ollut perunoita, jotka piti itse kuoria, tyttö kertoi tämän aavistuksen järkyttyneenä. Hymisin mielessäni: voi kamala, kun tähän on tultu, että perunan kuoriminen on suurteko.
"Kaikki lumihiutaleet on erilaisia", tyttö sanoi kohta.
Ajatella, niin ovat! Katsoin lumipeitettä ojissa. Se on levittäytynyt sinne niin kuin hienoin, laskeutuvin kangas, mutta vieläkin kauniimmin.
"Montako minuuttia on mennyt siitä, kun lähdimme eskarista?" tyttö kysyi.
"Seitsemän", arvioin summittaisesti.
"Oho, tuntuu kuin olisi puoli tuntia!"
Koululainen oli keittänyt minulle kahvit. Luin lohduttavia ajatuksia siitä, että kärsimys kuuluu elämään. Sitä ei huomaa silloin, kun kaikki on hyvin. Mutta kun kärsimys tulee, yksikin lause siitä, että se kuuluu elämään, tuo lohtua.
Päästin koiran pellolle. Kaveri lähti kotiin. Pilkoin lapsille kiiviä, banaania ja appelsiineja. Soitin koululaisen opettajalle.
Pienimmät pesivät taas kylpyhuoneessa petsoppejaan, kuten joka päivä jossakin vaiheessa. Yksi poika meni kaverin luo, toinen pelaamaan pihalle sählyä. Lupasin ruutuaikaa vasta sitten, kun tulee viestihiihto.
Join kahvin ja söin mustikkapiirakkaa. Kirjoitin tätä. Kävin Facebookissa.
Viikkasin viimeiset pyykit. Kuuntelin sivukorvalla Risto Räppääjää ja Sevillan saituria, jota lapset nyt kuuntelivat piirtäessään.
"Tuo lukija on niin hyvä", sanoin.
"Miten se osaa muuttaa ääntä?" tyttö ihmetteli.
Keräsin lattialla oleville tusseille korkkeja - yhdeltä eilen saadulta tussilta oli jo korkki hukassa, ei voi olla totta!
"Te oli ihan äkkön tättä", pienin selosti ja osoitti mattoa.
Silitin yhden peiton postituskuntoon.

Pojat virittäytyivät kisastudioon. Virittäydyin itsekin neuleeni kanssa, pienimmät saivat tabletin.
Neuloin yhden sukan loppuun, ehdin aloittaa seuraavan Suomi 100 -vauvasukan.
Pojat lähtivät synttäreille, mies jäi laittamaan ruokaa, lähdin aamusta asti suunnittelemalleni kirppari- ja postireissulle.
Poljin räntäsateessa. Mietin kirjaani, jonka päähenkilö on Saima isomummoni Saima Alinan mukaan. Ajattelin Saiman ajatuksia, mutta ne unohtuivat, kun astuin kirpparille ja yritin löytää 128-senttiset toppahousut. Niitä ei löytynyt, mutta löytyi 21 eurolla paitoja ja purkkeja (ovatko kaikki tarpeellisia?).
Poljin postiin. Postin eteisessä muistin, että päiväkodilla on illalla kokous, jonka olen unohtanut. Aloin käydä kamppailua, jaksanko vai enkö jaksa mennä.
Poljin taas. Ylämäessä sinkautin neljän pojan ohi pyörälläni (kuvittelinko olevani Krista Pärmäkoski, joka loikkaavin askelin menee mäkeä ylös?).
Kotona oli lämmin ruoka. Pojat olivat synttäreillä, tyttö lähti kaverilleen, pienin isän kanssa lumitöihin. Minulla ei ollut yhtään syytä olla menemättä kokoukseen, joten lähdin. Neuloin siellä sukanvartta eteenpäin.
Reilun tunnin päästä poljin terävässä räntäsateessa kotiin. Kellon ympärys aamusta on kulunut. Päivän pyöräilysaldo noin 13 kilometriä talvipyöräilyä lumisilla teillä, yksin ja pienin kyydissä.
Pyykkikorin 13 vaatetta ovat saaneet seuraa: minulla on huomennakin pyykättävää.

2 kommenttia:

  1. Tässä oli jotain niin lohduttavaa mihin päivä kotona menee pyykkiä ruokaa kuskausta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, sitä tavallista.
      Kun on eskarilainen, kuskausta on aina enemmän. Meillä on ollut niin, että lapsi viedään ja haetaan. Keväämmällä voi ruveta harjoittelemaan yksin poistulemista. Mutta välillä ihmettelen, että kolme vuotta sitten olen kävellen kuskannut edellistä eskarilaista: kaksostenrattaista kököttivät vauva ja silloinen 3-vuotias. Huh, miten olenkaan jaksanut! Joka aamu klo 8.30 taipaleelle ja iltapäivällä klo 12.30 uudestaan. Mutta senkin olen unohtanut ja siitä selvinnyt :)

      Poista

Ilahdun viestistäsi!