keskiviikko 15. helmikuuta 2017

15.2.

Olen miettinyt intohimoa.
Nimittäin sitä, että millainen into on mitäkin tekemistä kohtaan.

Välillä meillä on kovat suunnitelmat mieheni kanssa siitä, miten uudistetaan seinät sieltä ja täältä. Seitsemän ja puoli vuotta on kulunut; seinät on uudistettu vain pikkuruisesta eteisestä, ja keittiön ja kodinhoitohuoneen kaappeihin on vaihdettu vetimet. Olen ehtinyt sieluni silmin nähdä erivärisiä seiniä, ihania tapettimalleja ja raakalautaa seinillä. Aika kuluu, elämme eteenpäin, vanhat seinät ovat ympärillämme.
Samaan aikaan tuttujen kodeissa vaihtuu seinien väri, tulee uusia tapetteja ja rakennetaan jopa uusia väliseiniä tuosta vaan.
Olen tullut siihen tulokseen, että maalaaminen ei ole suosikkilistallani, siksi sitä ei täällä tapahdu. Se ei myöskään ole mieheni suosikkilistalla, siksi sitä ei tapahdu.

Mutta kun kevät koittaa, ryntään pihalle: kukkapenkit! Pieniä nuppuja nousee, pieniä vaaleanvihreitä kukkien alkuja. Tervetuloa, vanhat ystäväni! Ja kohtaa nousevat myös rikkaruohot, ja silloin saapuu minun intohimoinen käteni - pian rikkaruohoja ei ole.
Voin ymmärtää maalariystävieni tunnetta maalaamista kohtaan, kun ajattelen omaa tunnettani kukkapenkkien äärellä. Talvella ei ole kukkapenkkejä, mutta onpahan kutimet. Sille, minkä tekemisestä nauttii, löytää aikaa. Maalariystäväni maalaavat vaikka öisin, kun lapset nukkuvat, ja minä neulon aina kun vain on hetki siihen.

Viikonlopun reissutuliaisina saimme jonkinsortin vatsakatarrin (katarri on kai väärä sana tähän, mutta se on mukavalla tavalla vanhanaikainen ja muistuttaa minua edesmenneestä papastani, siksi sanon katarri). Ei oksenneta, mutta maha ja suoli möyrii niin hirvittävästi, ettei auta kuin vaaka-asento. Eilisen makasin, tänä aamuna teki jo kahvia mieli. Ja tartuin imuriin: mikä pölytalo täällä onkaan! Yksi lapsi makasi sohvalla, torkkui ja taputteli epäystävällistä mahanseutuaan, kun huristelin talon läpi.
Valo on ihanaa, vaikka kohta tiedän, että saan taas hepulin, kun se valo piirtää likaiset ikkunat näkyviin ja pölykerroksen kirjojen päällä. Äsken tuijotin pölyä lähietäisyydeltä, kun imuroin kirjahyllyä. Sitten päätin, etten mene lähemmäksi, niin en huomaa sitä. Jostakin Mielensäpahoittajan kirjasta luin tuon sukulaissieluisen miehen mielipiteen ikkunanpesusta: se on turhaa. Olen tästä samaa mieltä Mielensäpahoittajan kanssa, ikkunanpesu ei ole minun intohimoni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!