perjantai 6. tammikuuta 2017

6.1.

Loma lähestyy loppuaan.

Olen tykännyt tästä viikosta enemmän kuin ensin uskalsin odottaa.
Meillä on ollut rajattua ja rauhallista. Ensin flunssa eristi meidät tähän taloon. Sitten tuli pakkanen, joka kietoi koko tienoon taianomaiseen kirkkauteen ja kotiovien taakse. Olemme olleet keskenään. Se on tarkoittanut verkkaista aamupalaa, tunnin ruutuaikaa lapsille (ja hiljaista aikaa äidille), ruokaa iltapäivän puolella. Niitä hamahelmiä ja joka päivälle jotakin muuta yksittäistä juttua. Yhtenä päivänä 9-vuotias teki itse alusta loppuun elämänsä ensimmäisen omenapaistoksen, eilen leivoimme pullaa.

Toisaalta kun olemme koko ajan yhdessä, minä nuupahdan välillä. Olen korkea auringonkukka, jossa on suuri keltainen kukinto. Juurellani kurottaa ylöspäin neljä pikkuista kukkaa. Kun olen yksin, kaikki huomio kohdistuu minuun, kaikki kysymykset kysytään minulta, jokainen piirustus ja paperintaittelu esitellään minulle. Käy niin, että raskas kukkani nuupahtaa alaspäin, kun en itse ehdi kurkottaa aurinkoon ja omiin voimansäteisiini. Sellaiselta se tuntuu. Eilen kun mies tuli töistä, menin meidän huoneeseen lukkojen taakse, kuuntelin napit korvilla keskusteluohjelmia ja viimeistelin 7 neuletyötä. Kai se on lähellä flow-tilaa, kun istuu tyynyn päällä viileällä lattialla kumarassa asennossa, pehmeä lanka sormissa ja aika unohtuu.

Uusi vuosi on alkanut. Kuljetan lauseita mukanani. Hiljaisina hetkinä huomaan, että kannan valmiita virkkeitä mielessäni. Pitäisi olla enemmän niille varattua aikaa, jotta ehtisin kirjoittaa ne muistiin. Välillä naputan puhelimen muistioon kauniita sanoja. Aion tänä vuonna kirjoittaa yhä enemmän, yhä päämäärätietoisemmin. Se on hiljainen lupaus sisälläni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!