tiistai 31. tammikuuta 2017

31.1.

Hyviä hetkiä.

Eilen iltapäivällä kuuntelin pianomusiikkia. Etsin Youtubesta Gottschalkin teoksia ja kuuntelin, kuuntelin, kuuntelin. Miten ne olivatkaan kaikki niin kauniita! Piano soi koko iltapäivän taustalla, isommat tulivat koulusta. Valmistelin lasagnen uuniin (jauhelihan ruskistus ja valmiit seokset mukaan, ei mitään kastikkeiden keittämistä. Ajatella, ruoankin kanssa olen ollut liian vaativa itselleni. Tänään luin lohdullisia viestejä ystäviltä, kuinka voi tehdä pussista ruokaa ja valmiita kastikesekoituksia. Minulla on ollut selkäytimessä se, että perunat kuoritaan, salaatti pilkotaan - miten monta kyyneltä olen ehtinyt kattiloihin vuodattaa!).

Menin sohvalle makaamaan. Pienimmät touhusivat omiaan. Luin Laura Kolben muisteluita äidistään Pii Kolbesta. Tuosta Laurasta on tullut tekstiensä välityksellä ystäväni! Jos tartun hänen kirjoittamaansa tekstiin, tiedän heti, että pidän siitä. Piano soi, ihana Gottschalk, Lauran perhe oli Kolumbiassa. Vaivuin unihorteeseen, takaovi kolahti. Mies tuli töistä. "Ota lasagne uunista", minä sanoin. "Mä nukun vähän." Samalla ajattelin, että onneksi kuitenkin jaksoin ruoan väsätä valmiiksi. Keinuin pehmeydessä, ruoka oli lämmin, soitto soi, kenelläkään ei ollut hätää.

Torkuin hetkisen. Sitten menin keittiöön. Pienin tuli perässä ja kuljeskeli nurkissa. "Mä en taa tätä mun nenättä", hän lopulta sanoi. Siis aikuisen etusormen kokoista marmorikuulaa. Painoin toisesta sieraimesta ja punainen kuula pullahti pois. (Viime viikolla piilotin kuulat tomerana, kun 2-vuotias kummityttö tuli kylään, ettei hän vaan laita niitä suuhunsa. Näköjään omatkin keksivät helmille uusia käyttötarkoituksia.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!