maanantai 30. tammikuuta 2017

30.1.



Kun en enää jaksanutkaan opettaa.

Aiemmin ajattelin, että tällaista tilannetta ei voi koskaan tulla, sillä olen rakastanut työtäni niin paljon. Aivan aluksi minusta ei pitänyt tulla opettajaa. Sitten mutkien kautta tulikin. Kun nyt ajattelen ensimmäisiä pitämiäni tunteja, kieriskelen häpeästä, sillä luulin, että osaan, mutta se oli harhaluulo. Samalla ajattelen, että niin se piti mennäkin - aivan aluksi ei kaikkea tiedä, kokemus karttuu tekemisestä.
Nyt ajattelen, että olen onnistunut toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, niinhän se menee.

Väsymys ei tule yhdestä syystä, Jos otetaan oma henkilökohtainen, ei-niin-tiukasti-työhön-liittyvä-elämä, oma luonne ja työ, lopputulos on kaikkien näiden yhdistelmä. Opetusala on muuttunut, sen te tiedätte. Parhaiten siellä pärjäävät ne opettajat, joiden luonne on joustava, sopeutuva ja huoleton. Minun luonteeni on joustamaton, hitaasti sopeutuva, murehtiva ja helposti stressaava. Muutostilainteissa omasta luonteenlaadustani on haittaa.
Uusi opetussuunnitelma on hieno, se korostaa opiskelijan omaa osaamista, joka on voinut karttua muuallakin kuin koulun penkillä. Minun näkökulmastani se tarkoittaa tätä: on 16-henkinen ryhmä, josta yli puolet on tehnyt aiemmin aiheeseen liittyviä opintoja tai hankkinut tietämystä muuten. Nyt he haluavat osoittaa sen minulle. Luen todistuksia, lippusia ja lappusia. Yritän muistaa mitä Jenna/Ellinoora/Aleksandra/Camilla on sanonut ja näyttänyt. Joku on suorittanut puolet kurssin osa-alueista ja korvaa 1/2/3 tehtävää ja kokeen, joku jotakin muuta. Unohdan. Saan viestejä, että miksi en ole hoitanut asiaa, jonka lupasin hoitaa. Pahoittelen,
Kaipaan aikaa, jolloin oli kurssi, yksi suoritustapa, kaikki pääsivät läpi, kun ohjausta annettiin. Arvosanaksi sai ykkösen, kakkosen tai kolmosen, kuten nytkin aina saa, vaikka paljon monimutkaisempia reittejä. Opettaja miettii reitit ja käyttää niihin aikaansa.

Puolitoista vuotta sitten heinäkuussa - keskellä opettajan pitkää kesälomaa! - olin aivan väsynyt. En jaksanut liikuttaa itseäni. Makasin sohvalla ja nukuin päiväunia. Lapsi oli kertonut kaverin kotona, että meidän äiti vaan nukkuu. Olen aina ollut aktiivinen ja hämmästyin itseäni: miten nyt olen tällainen vetelys. Kesälomareissu tuntui raskaalta. Inhosin Tuuria ja sen leirintäaluetta, en meinannut saada itseäni asuntovaunusta ulos (inhoan kyllä Tuuria muutenkin, joten se ei liittynyt pelkästään tuohon). Kuopiossa tassuttelin hitaasti kauniissa maisemissa; näytin kuvissa paksulta ja väsähtäneeltä.
Menin lääkäriin ja itkin. "Jos mun nyt pitäis mennä töihin, en voisi mennä." Mutta silloin olikin heinäkuu ja lomaa vielä kuukausi edessä, joten mihinkään ei pitänytkään mennä. Minulle sanottiin uupumuksesta, mutten uskonut. Kokeita tehtiin, mitään väsymykseeni liittyvää ei löytynyt. Aika kului, piristyin jotenkin. Ihmisten näkeminen teki aina hyvää.
Menin töihin. Venyin vuoden, venyin puolitoista, sitten en enää venynytkään. Kun nyt mietin työtä, olen tyhjä, kädet roikkuvat vartalon sivulla, minulla ei ole yhtään ajatusta. Tänään luin lehdestä työn imuun liittyviä asioita; olen kaukana niistä.

Kaipaan sitä, kun ohjasin opinnäytetöitä. Viikkojen ajan samaa työtä, hidasta tekstin rakentumista. Monet aloittivat epätoivosta; tästä ei tule mitään, en osaa kirjoittaa. Sanoin, että kaikki ovat saaneet tämän tehtyä, edetään hitaasti, sitten se lähtee sujumaan. Ja niin kävi. Tuli hienoja lopputuloksia; joku innostui monen kymmenen sivun verran. Kaikkien tekstit laitettiin mustiin kansioihin - oli juhlava hetki katsoa opiskelijaa, kun viimeinen sivu oli paikallaan ja virallinen kansio valmis. Hymyiltiin. Viikkojen työ opetti omasta alasta, mutta enemmän se opetti elämästä: aloittamisesta, suunnittelusta, sinnikkyydestä ja lopulta uurastuksen hienosta palkinnosta ja onnistumisen kokemuksesta.
Sitten oli seminaarit. Opiskelijat esittelivät työnsä, jännitti hieman, mutta kuulijoina olivat tutut luokkakaverit ja opettajat. Välillä pidettiin kahvitauot, esityksiä oli monta tuntia. Huhtikuun aurinko paistoi kirkkaasti, kaduilla oli kuivaa ja tuoksui pöly, sillä talvinen hiekoitussora rahisi vielä jaloissa.
Tätä ei enää tehdä, koska ei ole tarpeen pysähtyä yhden asian äärelle niin pitkäksi aikaa. Harmittelen sitä, sillä se on ollut parasta työssäni - hidas, vaiheittainen puurtaminen.

Nyt haen itseäni ja yritän kaivella ammattitaitoni rippeitä jostakin piilosta, johon ne ovat suojautuneet.



10 kommenttia:

  1. ❤ Tämä kirjoitus pitäisi saattaa isomman joukon luettavaksi. Niin hienosti kuvaat ops-muutosta opettajan silmin. Enemmän pitäisi saada vähemmässä ajassa aikaan laadun kärsimättä. Ja tuo opinnäyteprosessin kuvaus... kuvaat siinä tarkoittamattasi äärimmäisen hienosti, kuinka omalla taitavalla työlläsi sait opiskelijat innostumaan ja onnistumaan asiassa niin, että kokemuksella on merkitystä opiskelijaidentiteetille loppuelämän ajan. Olet tärkeä ihan vain kun olet mutta siksikin, että jaat näitä ihmisen tuntemuksia niin että niistä saa helposti kiinni. Tarttumapintaa löytyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Paljon lämpimiä, kannattelevia sanoja kirjoitit tähän, kiitos.
      Työkavereille olen asiasta kirjoittanut. Sain monta viestiä, jossa tilanteet ovat näyttäytyneet muillekin samalla tavalla. Jostakin syystä minä olin nyt se, jonka voimat loppuivat ensimmäisenä.

      Poista
  2. Voimia ja aurinkopäiviä. Ota kirjoittaminen voimavarana. Minä en jaksa kirjoittaa väsyneenä. Ei riitä ajatuksia paperille asti. En jaksa pysähtyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kirjoittaminen on ollut tärkeä asia minulle. Joskin nyt olen huomannut, että aikaa menee ja en sittenkään saa mitään tekstiä aikaiseksi. Mutta tästäkään en saa ottaa nyt itselleni paineita, teen kun siltä tuntuu.

      Poista
  3. Lämpöinen ajatus minulta sinulle ❤

    VastaaPoista
  4. Joo, kovasti mietin, että pitäskö hypätä nyt tästä junasta pois vai yrittää pysytellä kyytissä? Ja allekirjoitan tuon luonneasian, sitä se kyllä on. En tiedä, onko se siunaus vai taakka, ehkä molempia, mutta aika ajoin tekee tästä työstä raskasta. En ainakaan vielä usko, että kokemuskaan auttaa, vaikka sitäkin taitaa olla jo yli 10 vuotta.
    Ihana, että kirjoitat tästä ja että otat nyt aikaa itsellesi.

    Hanneli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä!
      Itse en nyt aivan varmaksi tiedä, mitä teen. Tällä hetkellä tuntuu, että opetustaival on tällä erää tässä, kunhan kevätlukukauden sinnittelen. Uusia suunnitelmia muhii, toivon niiden koittavan syksyllä. Samalla teen hiljaista surutyötä: olen tykännyt paljon, olen saanut niin paljon, kohdannut niin ihania ihmisiä, tuntenut välillä olevan paikallani opetustyössä.
      Aika näyttää!

      Poista

Ilahdun viestistäsi!