tiistai 24. tammikuuta 2017

24.1.


Väsymys on valunut minuun hitaasti. 
Viikko kerrallaan, kuukausi kerrallaan, vuosi kerrallaan.
Tavallinen elämä tuntuu pelkältä vaatimukselta. Aamusta asti, taistelu kerrallaan.
Aamupala on ensimmäinen tanner, pukeminen seuraava ja matkallelähtö kolmas.
Minuun eivät nyt tehoa "näin kokoat seuraavan päivän vaatteet valmiiksi" -nimiset vinkkilistat. Vaatteet on koottu valmiiksi jo vuosia, mutta kovemmalle ottavat uhmaikäisten oma tahto -väännöt, kun voimia ei meinaa olla.
Joulun alla muistan yhden hetken: Puin pienimmäistä, joka pisti vastaan koko 19-kiloisen kroppansa jäntevällä voimalla. Samalla muistin, että jouluksi pitää leipoa. En jaksa leipoa jouluksi, en jaksa leipoa jouluksi, kun en tästäkään selviä, ajattelin ja pidätin itkuani ulkovaatekasojen kanssa.
Päiväkodin pihalla kannan kolmivuotiasta, joka haluaa välillä kävellä ja välillä olla kannettu, sitä ei koskaan tiedä. Ja mieli saattaa muuttua kesken kaiken. Silloin raahaan väkisin sisälle rimpuilevan möntin, joka ei tiedä kävelisikö, olisiko sylissä, olisiko halunnut pimpottaa ovikelloa, menisikö ensimmäisenä tai viimeisenä sisälle (tähänkin löytyisi nyt jostakin perhelehdestä varmasti vinkkejä: "Näin hyvästelet lapsesi päiväkodissa ja molemmille tulee hyvä päivänalku!")

Minun pitäisi mennä töihin. Jalat eivät kanna. Itken tien laidassa;
sen samaisen, joka on talvisin niin liukas, että olen jo monta kertaa kaatunut,
sen samaisen, jonka varrella olen katsonut iltapäivisin vaaleanpunaisia auringonlaskuja, 
sen samaisen, jonka varrelle laskeutui syksyllä satumainen sumu. Nyt en pääse eteenpäin, mutta auringonlaskut ja sumut ovat jossakin tallessa odottamassa aikaansa.

En ole töissä. Leijun välitilassa: en ole vauvallinen kotiäiti, en ole töissä, mikä olen?
Kun olen yksin, uppoan väreihin, lankoihin ja kankaisiin. Uppoan sanoihin, jotka keinuttavat minua. Nämä minulla on. Jaksan tehdä sen, mitä itse valitsen. Miten itsekästä se on, voiko niin tehdä?

Tiedän asioita, jotka ovat johtaneet tähän. En tiennyt, että jaksan tuon verran ja sitten en enää jaksakaan. Nyt kapuan, toivottavasti, vain pieni varovainen askel kerrallaan kohti valoa; suurista loikista en uskalla haaveilla. Joululomalla luin yhdestä kirjasta ajatuksen (silloin en vielä tiennyt, että joudun tähän tilanteeseen): välillä on mentävä pimeään ja etsittävä yksin tie takaisin.

Kun iltapäivällä haen lapsia, pienin juoksee aina syliin. Eilen hän sanoi heti ulkona: "Anteekki kun olin aamulla tulle vihainen." Voi sinua. Melkein olisin taas voinut itkeä, mutten siinä päiväkodin pihalla viitsinyt.

8 kommenttia:

  1. Voimia sinulle! olen jostakin lukenu että sitten ku elämä helpottaa, voi tulla jotenkin takautuvana se väsymys (masennus?)Siis että jaksaa hankalat raskaat ajat ja sitten ku on helpompaa kaikin puokin niin sittei enää jaksakkaan. Elämään kuuluu niin monenlaista hetkeä ja ajanjaksoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Aivan tarkalleen en osaa nimetä kaikkea, mistä tämä koostuu, monia asioita kylläkin. Toivon, että keskustellen löydän uusia reittejä elämääni. Viime yönä valvoin ja se alkoi ärsyttää: miksi en nuku! Sitten ajattelin, että tämä kuuluu tähän, älä pakota uneen, tämä pitää nyt hyväksyä. Jossakin vaiheessa sitten nukahdinkin.

      Poista
  2. Paljon voimia ja iloa päiviisi! ❤ Tosi hyvin kuvailtu tuo, miltä väsyneenä tuntuu, kaikki paljon pahemmalta kuin "normi"mielentilassa. Tykkään tosi paljon kirjoitustyylistäsi muutenkin. Valoa kohti mennään! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Aivan, ymmärrän itsekin, että ajattelen nyt asioista hyvin negatiivisesti. Jumiudun ajatuksiin enkä pääse niistä eteenpäin. Olen varmaan rasittavaa keskusteluseuraa ;) Toivon, että ammattilaisen kanssa keskustellen voin löytää uusia reittejä eteenpäin.

      Poista
  3. Voimia ja tsemppiä! Valo tulee sieltä pikkuhiljaa taas elämään kun antaa aikaa itselle. Nyt vain hetki kerrallaan! Saman kokenut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Uskon tuohon, että valoa on. Ja se on lohduttava ajatus nyt: en ole täysin epätoivoinen, minulla on paljon asioita, joista haaveilen yms. Nyt on vain jalat syvällä suossa ja askelet siksi kovin hitaita.

      Poista
  4. Voimia, Maria <3! Jos olisit lähempänä, halaisin lämpimästi. Niin kliseeltä kuin kuulostaakin, voin sanoa, että tiedän, miltä tuo kaikki tuntuu ja ymmärrän sinua hyvin. Nyt sinulla on aika tehdä, mikä hyvältä tuntuu ja jättää pakko tekemättä. Se ei ole itsekkyyttä, vaan välttämättömyys, jotta jonain päivänä taas näkisit elämän kauneuden ja sen, mikä on hyvin.
    Kun pitkään elää täytyy-elämää, väsyy herkkä väistämättä. Muista nyt olla itsellesi armollinen, mikään ei ole tärkeämpää nyt sinulle, kuin se, että pidät itsestäsi huolen <3 !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos, Sari!
      Olen puhunut tästä ja kohdannut ihania ihmisiä ja monia, joilla on samanlaisia mietteitä. Se auttaa - eteenpäin voi selvitä. Viime viikolla luokseni tuli yhtäkkiä ystävä pizza kainalossa, söimme yhdessä ja juttelimme, mikä ihana keskipäivä!
      Olen saanut paljon halauksia, esimerkiksi lasteni päiväkodin henkilökunnalta. Sekin tuntuu ihmeelliseltä: he tietävät, että tässä on nyt ihminen, jonka reunat meinaavat murentua, mutta halauksella niitä saa pidettyä kasassa <3. Olen kohdannut paljon hyvyyttä.

      Poista

Ilahdun viestistäsi!