keskiviikko 7. joulukuuta 2016

7.12.



Aloitin itkemisen, kun kuuntelin itsenäisyyspäivän aattona sotaorvon puheenvuoroa. Arvasin, että jos menen juhlatilaisuuteen, minun on pinnisteltävä, koska kauniilla sanoilla ja musiikilla on niin syvä vaikutus. Joskus jätän menemättä sen vuoksi, etten jaksa tuntea aina niin syvästi. Mieluummin jään kotiin ja ajattelen, että siellä ne toiset ovat, minä olen nyt täällä ja käyn asioita vain mielessäni läpi.
Nyt menin, monen vuoden tauon jälkeen.
Silmäilin ohjelmaa aluksi kylmänviileänä. En aikonut itkeskellä, koska siitä ei sitten tule loppua, eikä ollut edes nenäliinaa mukana.
Mutta kun vanha nainen luki otteita tekstistä, jonka hänen äitinsä oli kirjoittanut sodan aikana - miten kauheaa kaikki on ollut. Sitä en enää pystynyt kuuntelemaan.
Omat poikani otin juhlaan mukaan, jotta muistavat, miksi itsenäisyyspäivää vietetään. Pohjimmiltaan ajattelen  "kertokaa lastenlapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa" että heidänkin pitää tietää nämä asiat.

Itku pesiytyi minuun. On aikoja, jolloin itku majailee kurkun lähellä. Se on kirkas pallo, joka yhden ajatuksen voimalla lähtee saman tien kipuamaan ylöspäin ja valuttaa pisaroita silmäkulmista. Olen kantanut tuota palloa nyt monta päivää mukanani ja aivan pienistä ajatuksista saanut sen nousemaan. Esimerkiksi olen ajatellut: "Jokaisella ihmisellä pitää olla kannettuna olemisen kokemus." En tiedä, onko minulla aina ollut, ja siksi olen pyyhkinyt kyyneleitä. Ja toisen ajatuksen luin aamulla: "Lapsiraukkani, pimeänpelkoinen... Sinulle, sinulle laulaisin lempeitä lauluja..." Tässä kohti tulivat toiset kyyneleet. Että sanat voivat olla niin kauniita, niin lempeitä, niin rauhallisesti keinuttavia!

Ja sitten tapahtui ihme: Menin hierojalle. Rentouduin ihmeellisesti; ehkä se oli nyt hoivaamisen ja kannettavana olemisen kokemus.
"Mitäs sinä huokailet?" hyväntahtoinen ihminen kysyi minulta yllättäen.
Olin päästänyt monta raskasta huokausta aina kun jokin hoitotoimenpide päättyi. En aluksi huomannut sitä.
"Joskus stressi poistuu kehosta noin, ei tuosta ole mitään haittaa", hän jatkoi.
Ajatella, niin poistui. Tai en tiedä onko pala kurkussa stressiä, mutta se itkupallo poistui noiden huokailujen mukana. Rentouduin, olin lähellä unta, ja automaattisesti hengitin välillä valtavan syvään, huokailin huolia pois.

2 kommenttia:

Ilahdun viestistäsi!