lauantai 3. joulukuuta 2016

3.12.


Kun seison ulko-ovella talvisena pakkasiltana, voin nähdä sadan metrin päässä kuusi suurta mäntyä. Turvapuut.
Siellä ne aina vaan ovat; maailma on paikallaan. Tämä kuva on vanha, mutta tänäänkin sain katsoa puitani, kun kävelin koiran kanssa niiden ohi.

Milloin olen eniten minä? En tiedä. Tänään tuskailin taas, kun en jaksa koko ajan touhuta lasten kanssa (en ole värkännyt heille pellavakankaisia jouluyllätyspusseja vaan kaupan joulukalenterit, en jaksa lukea kirjastonkirjapinoa läpi, hermostun, kun kuopus käänteli huonekaluja vinksalleen lastenhuoneessa). Mies sanoi, että olen monessa asiassa hyvä. Mutta se ei lämmitä, jos syyllisyys omasta huonoudesta latistaa.

Kuulin viikolla, että introverttiys altistaa masennustyyppiselle oireilulle. Kai kuulun siihen joukkoon - alakuloa ja ahdistusta kantaviin. Mutta jos ne piirteet kirkastavat aina vaan näkemään huurteisten puiden sielua viiltävän kauneuden, kuulun mielelläni piirteiden kantajiin! Siitä vain ei ole iloa, kun pitäisi selvitä arkisista tilanteista. Kai olen eniten minä, kun tuijotan puita. Perheenäitinä olemiseen siitä tuijottelusta on hyvin vähän apua.

Mikä muu minun sieluani tänään viilsi? Olen lukenut lehdestä, että Linnan juhlien tanssien aluksi soitetaan Jurmo säveltäjä Lasse Mårtensonin muistoksi. Tämä asia käänsi sydämeni ympäri: Jurmo on niin kaunis, melkein itkin! Kesällä 2000 kuuntelin paljon Karita Mattilan Lauluja merelle -levyä. Siinä lauletaan Jurmosta ja eräässä toisessa laulussa: "...kun vain aina työsi uskotun, niin hyvin teet kuin voit..."

Mitä vielä mietin? Olen kyllästynyt karkeisiin ihmisiin. Esimerkiksi itseäni kolmekymmentä vuotta vanhempiin miehiin, joilla on kauluspaita, paljon valtaa ja jotka itseään kolmekymmentä vuotta nuorempia naisia (kuten minua) tervehtiessään katsovat ohi. Minun pitäisi ajatella, että he ovat vain ihmisiä ja kaikille meille sattuu paljon virheitä. Mutta jos minua kerta toisensa jälkeen tervehditään siten, ettei katsota silmiin, se on jo tapa. Olen huomannut, että sydämen sivistys piiloutuu monesti vaatimattomaan ulkokuoreen. Olen huomannut, etten enää jaksa olla ihmisten kanssa, jotka puhuvat karkeasti toisista. Karkea on juuri oikea sana, jos myötätunto puuttuu ja niputetaan ihminen ja hänen asiansa tietynlaiseen lokeroon.

On lauantai-ilta ja sauna lämpenee. Kirjoitin juuri tämän ajatuksenvirtatekstin, jossa ei ole päätä eikä häntää. Mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, kun tämä osoite on rekisteröity juuri näitä ajatuksia varten. Vanhana sitten luen, mitä mietin joulukuun kolmantena vuonna 2016. Blogini täyttää pian seitsemän vuotta! Se on hurjan pitkä aika ja hurjan monta muistoa olisi kadonnut, ellen olisi siivuja elämästäni naputellut tänne.

7 kommenttia:

  1. Täyen myötätunnot.
    Teksti oli ihanan rehellinen, silti niin levollinen -tässä on hyvä.
    Mulla osu ja uppos. Oon tämän syksyn työstäny tuota ihimisten eriarvosuutta, niputtamista. misä se kansan ymmärrys, myötätunto joka auttas poistamaan eriarvosuuksia. Ois ihana että voitas kaikki tuntia samanarvosuutta misä ikänä kulemmekaan, ulkosistapuitteista viis..noh itestähä tämäki lähtee..palio oon jo oivaltanu, mut palio on vielä oivallettavaa..jatkampa yksin mietiskelyä..
    Rauhallista 2.adventtia!
    _jaanaka_ (entinen tuikituntematon:D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, jaanaka!
      Voi tuota eriarvoisuutta! Taas se nousi esille Imatran murheellisten tapahtumien myötä, jos yhtenä syynä on syrjäytyminen. Miksi toiset putoavat sivuraiteelle?
      Meillä jokaisella on vastuu, syy ei kokonaan voi olla yhteiskunnan. Paljon ei voi tehdä, mutta jotain kuitenkin: huolehtia lähipiiristään ja kohdata ihmiset samalta tasolta (vaikka itekin tuossa tekstissäni arvostelin kaulusmiehiä... voi, vaikeaa on!).

      Poista
  2. Olipas tämä niin ihana kirjoitus. Kuin osa minun ajatuksiani. En minäkään jaksa karkeita ihmisiä, sellaiset ottavat minua päähän. Introverttiys on tuttu asia, jotenkin alkaa kaikkien masennusjaksojen ym. jälkeen olla helpottavaa kun minun luonteellani on nimi. Raskasta on ollut elämä tähän asti, aina on pitänyt istua johonkin muottiin, minkä ulkomuodosta en ole koskaan saanut selvyyttä. Edelleenkään en ole viisas ja vahva, olen heikko ja hairahtuvainen. Joululomalla toivon ehtiväni lukea Pauliina Vanhatalon kirjan, Keskivaikea vuosi.
    Pitkään olen blogiasi lukenut ja aina vain ilostun yhtäpaljon kirjoituksistasi. <3 Ne lämmittävät mieletäni, vaikka harvoin kommentoin. P.S. Toivon, että kevättalvella voisin ostaa sinun ompeleman tilkkupeiton vielä syntymättömälle pikkuisellemme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, itkua nieleskellen luen tätä! Jokin sanoissa murtautuu syvälle. Kiitos ♡!
      Kerran luin jostakin ajatuksen, että herkät ihmiset elävät koko ajan ikään kuin kuilun partaalla, että jotain kamalaa tapahtuu kohta. Minä olen tuollainen kuilun partaalla -eläjä, koko ajan jotenkin varpaillaan ja helposti ahdistukseen vaipuva.
      Suosittelen lämpimästi Vanhatalon kirjaa! Siinä on varmasti tuttuja ajatuksia, mutta myös huumoria ja lämpöä.
      Tuo vauva-asia tuo toisen palan kurkkuuni. Olisi ihana saada ommella hänelle peitto ♡.

      Poista
    2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  3. Jatka näitä, jokainen teksti kolahtaa<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos sinulle ♡! Jatkan aina, kun ajatukset pyrkivät minusta ulos!

      Poista

Ilahdun viestistäsi!