sunnuntai 18. joulukuuta 2016

18.12.


Kävimme mummon luona jouluvierailulla.

Mummon kasvot näyttävät eri aikoina erilaisilta. Vuosi on ollut painava, hidas ja yksinäinen, sillä puoliso -meidän pappa- haudattiin 13 kuukautta sitten. On toinen joulu ilman pappaa.
Nyt oli ilon ja virkeyden vuoro näkyä mummon kasvoilla. Kun astuimme sisään, liedellä odotti karjalanpaisti, perunat, maksa- ja lanttulaatikko. "Perunat on kuoripottuja, kun en jaksanut kuoria", sanoi 81-vuotias. Voi, kyllä me yhdet perunat lautasellemme kuoritaan!
Mummo odottaa joulua. Pakastimessa oli kolme isoa pinoa: maksalaatikkorasiat, lanttulaatikkorasiat ja porkkanalaatikkorasiat. Ne mummo on jouluksi valmistanut. Lisäksi oli jo gluteenitonta kakkua, ja gluteeniton piparkakkutaikina odotti leipojia.
Kuvassa lapseni leipovat niitä. Taikina oli hyvää! Tyttö sai sitoa päähänsä minun isomummoni eli oman isoisomummonsa huivin. Se on vieläkin mummon leivontapäähine, myssyjä ei täällä tarvita. Mummolla on pöytä, johon voi kääntää leivontatason. Mutta gluteenittomaan leivontaan sitä ei käytetä, koska siinä on leivottu tavallista pullaa. Nämä leipomukset tehtiin pakastimen luona aivan erityisen alustan päällä. Ja vain sydänmuoteilla.
Pienin kaapi taikinaa kattilan reunoilta, hyvin hitaasti ja tarkasti.
Valmiit piparit olivat ihania! Voisi sanoa, että parempia kuin tavalliset. Tavallisten pipareiden makuun voi kyllästyä, mutta näissä oli jokin uusi vivahde.

Makuuhuoneen katossa oli uusi lampunvarjostin. Se on ohuenohutta pellavalankaa, vuosikymmeniä vanhaa. Sen mummo milli kerrallaan kiersi lampun ympärille. Hapsut on tehty siten, että yhteen hapsuun on virkattu 70 ketjusilmukkaa ja ne on pyöräytetty lampun reunan ympärille.
"Tämä on minun surutyöni", mummo sanoi, sillä kuukausien ajan hän on tätä tehnyt.
"Hapsut ovat eripituisia, mutta näkyypähän käsityön jälki."
Pappa tykkäsi, kun mummo teki käsitöitään. "Kyllä se tästäkin varmasti sanoisi, että on hieno. On niin paljon asioita, joita pitäisi papalle kertoa, mutta ei voi."
Olohuoneen pöydällä odotti kaksi sukkaparia ja kolmet lapaset. Ne olivat lähdössä lastenlapsia lämmittämään.

Kävimme hautausmaalla. Tuntuu yhä epätodelliselta lukea rakkaan ihmisen nimi kylmästä kivestä. Niin tuttu, tuttu nimi, ja se ei ole enää muualla kuin kiven kyljessä. Oli siinä myös kynttilänpaikka. Jätimme siihen lämpimän valon, joulutervehdyksen papan asunnon ikkunaan.
Haudan päällä oli sileä hanki. Pienin käveli siinä edestakaisin ja hangen pinta rikkoontui. Se tuntui aluksi epäsopivalta; saako hautausmaan hankia talloa? Sitten muistin, että kun pienenä kävimme mummolassa, pappa oikoi matonkulmia vilkkaiden askeltemme jäljiltä. Tässä oli jotakin samaa: pienet jalat kävivät jättämässä terveisensä.

2 kommenttia:

  1. Niin,muistot eivät katoa koskaan.Surua voi käydä läpi vain pieninä paloina,
    piparkakun murusen kokoisina,että jaksaa ne tunteet.Surutyö on suurtyö.
    Hyvää joulua sinnepäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin juuri! Minun suruni on erilainen kuin mummon suru. Hän elää jokaisena päivänä siinä ympäristössä, josta läheinen on nyt poissa. Minun muistoni aktivoituvat, kun käymme siellä; suru nostaa silloin päätään.
      Mutta sekin on jotenkin hyvin lohduttavaa, että elämä jatkuu. Mummo on löytänyt elämäänsä mieluista tekemistä, joka ainakin hetkittäin vie ajatukset pois ikävästä.
      Kiitos samoin, oikein hyvää joulua!

      Poista

Ilahdun viestistäsi!