tiistai 8. marraskuuta 2016

8.11.

 Miten paljon sää voi vaikuttaa ihmiseen?

Paljon, luulen ma.
Ei tunnu ihan marraskuulta, kun on 15 astetta pakkasta, ruoho kimmeltää lumitimanteista ja taivaalla viipyvät vaaleanpunaiset pastellisävyt. Olen ennenkin harrastanut sydämentykytyksiä tällaisten näkyjen edessä ja taas tulee sama. Ihana taivas! Lumihiutaleet! Valo kimaltaa lumisella kadulla! Ja vielä kuu!
Voisin ottaa kuvia koko ajan, mutta ehkä se ei ole tarpeen. Voin nauttia muutenkin.

Marraskuu tuntuu kuitenkin siten, että väsyttää ja tekee mieli joulutorttuja ja pehmeää, vaaleaa leipää. Haitallisia hiilihydraatteja siis, jotka väsyttävät lisää ja joiden nauttimisen jälkeen näytän henkilöltä, josta voisi tehdä lehtijutun: "Tässä on nainen, joka söi neljän viikon ajan pelkkää valkoista viljaa!" Olen nähnyt otsikoita, joissa on kuvattu erilaisten tuotteiden syöjiä ja juojia tuosta näkökulmasta.

Olin eilen tyttösen muskari-illassa. Oli maanantai: porhalsimme sinne hyvin maanantaisina. Tytöllä oli takkuinen letti (yritin sukia sitä penkissä paremmaksi, mutta  en viitsinyt alkaa letittää takkuihin uutta. Siellä oli myös hyvin takuttomia ruusukekampauksisia lapsia. Miten omat takut erottuvatkin paremmin, kun menee isoon, vanhaan juhlasaliin?) Se oli tavallinen maanantai-illan juttu, ettette luule, että mentiin hienoon tapahtumaan valmistautumatta. Lapset lauloivat ihanasti ja hassusti. Joku pomppi enemmän kuin joku toinen. Opettaja soitti isojen ja pienten karhujen kävelyä ja piti kävellä kevein tai raskain askelin. Ihanasti kävelivät. Jaksan katsoa tuollaista. Juhlasali oli vanha ja arvokas, lattiaan asti ulottuvat verhot. Lie monenlaista nähnyt vuosikymmenten aikana se sali. Nyt näki pieniä karhuja.

Yön nukuin kuin tukki, ja poikkeuksellisesti kukaan ei tullut viereemme. Siksi kai nukuinkin. Ja lisäksi hartiajumin ja illalla otettujen särkylääkeiden takia (jumi ei mainittavasti parane, kun nyt roikotan päätäni keittiön pöydällä puhelimen pikkuisen ruudun yllä. Voi näitä vempaimia ja voi meidän niskoja!). Aamulla heräsin kello 7.04, kun pienin tuli viereeni sanomaan, neljä harsoa kainalossaan: "Äiti, mulla on ihan pissaset lakanat."
Se oli totta, ja se on hyvin marraskuinen herätys. Ajattelin, että onneksi sattuikin nukkumaan tämän yön kokonaan omassa sängyssään. Pikkusängyn lakanat saa onneksi huiskista vaan nopeasti pyykkiin.
En saanut sitten enää unta, vaikka olisin hetken vielä ehtinyt nukahtaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!