sunnuntai 27. marraskuuta 2016

27.11.




Miten en ole ehtinyt kirjoittaa?

Viikko on kulkenut mustista vesisateista lumen valoon ja ensimmäiseen adventtiin. Tämä puhdas valkoisuus sopii uuden kirkkovuoden alkuun. Joulu tuntuu taas mahdolliselta, kun lumi on maassa.
Aamulla uhmasin puuskittaista merituulta ja pyöräilin neljä kilometriä kirkkoon laulaakseni Hoosiannaa. Se on yksi lempisävelistäni, mutta niin harvoin laulettu!

Viikon aikana olen miettinyt paljon, mutta saanut sanoiksi muotoiltua vähän. Töistä tuli yt-neuvottelutieto. Aavistukseni on, että minun nimeni yli vedetään punakynää. Olen varautunut siihen, ei se tunnu maailmanlopulta, jos niin käy. Minulla on monia pieniä virityksiä sinne ja tänne. Olen sirpaleinen ihminen, joka ei kai ole niitä, jotka tekevät neljänkymmenen vuoden työuran saman työnantajan palveluksessa (tehneekö nykyisessä ajassa kukaan). Tykkään freelancer-elämän mahdollisuuksista, vapaudesta ja omasta tekemisestä.

Olen elänyt niukan lapsuuden. Se on ihmeellinen muisto, sillä se kulkee ajatuksissani edelleen. Ihmettelen esimerkiksi aina, jos voin ostaa lapselleni uudet talvikengät ja haalarin. Että minun on mahdollista tehdä se, lapsi saa tarvitsemansa vaatteet ja taloutemme kestää ostokset. Miten jokaikinen ostoskerta koen tunteen, että voin tehdä tämän! Olen vanhin lapsi ja muistan miten sydän sykkyrällä olen koulun pihalla katsonut pienempiä sisaruksiani, joilla ei ollut muodin mukaisia farkkuja. En tiedä, oliko niille tarvetta, mutta minä mietin sitä. Niinpä säästin rahojani ja ostin joululahjoiksi paitoja, joissa oli tietty logo rinnuksissa, että sisarukset sulautuisivat joukkoon.

Tästä tulee mieleeni seuraava ajatus. Viikon aikana olen miettinyt yksinäisyyttä. Siitä tuli A2-keskusteluohjelma. Siellä nousi yhdessä kommentissa ajatus, että some-maailma ylläpitää mielikuvaa, joka karkoittaa ihmisiä toisistaan. Olen tunnistavinani tämän. Kuvat ovat kauniita, valkotasapainot korjattu, esineet ja kuvakulmat harkittuja. Lähentääkö omien tavaroiden (esimerkiksi tuolin tai kirjahyllyn esittely) meitä toisiimme? En usko. Kerran kävin tuntemattomien ihmisten eteisessä, jossa kaikki oli suoraan viime aikojen sisustuslehdistä: mustaa, valkoista ja särmikästä. Olin suuri ja painava möykky siinä eteistilassa, minulla oli täysin vääränlaiset vaatteet ja hiukset, tyttönikin tuntui äkkiä kömpelöltä ja hänen liehuva mekkonsa hyvin vanhanaikaiselta. Mustavalkoisuus etäännyttää ainakin minua. Meillä on vanhanaikainen koti tapetteineen. Seitsemän vuotta olemme aikoneet remontoida, mutta nyt olen luovuttanut - emme kerta kaikkiaan onnistu siinä! Ja jos sille ei ole tarvetta, jääköön tekemättä. Tämä sopii meille: hieman kotikutoista, repsottavaa ja vääriä värisävyjä nykyaikaan.

Ihmisten tehtävä on olla toistensa vierellä, ei rakentaa erottavia aitoja. Jouluna varsinkin ojennetaan kättä toisia kohti ja nähdään kaikenlaiset läheiset.

2 kommenttia:

  1. Ei onni asu puitteissa, se on sydämessä. Samaistuin ajatuksiisi, ei meilläkään remontoida ja sisustus on kaikenkirjavaa, saatua, perittyä,uutta ja vanhaa, ei muodikasta.Emme käy ikeassa ja hienoissa kaupoissa. Mutta se ei meitä haittaa, viihdymme näin. Hyvää joulua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joinakin aikoina tuntuu enemmän, jos ei ole "niin kuin muut". Kai se on samaa kuin lapsilla, jotka toivovat jotakin, kun "kaikilla muilla" on.
      Oma koti näyttää monesti kivalta. Mutta annas olla, kun käyn jossakin uudessa talossa ja tulen kotiin! On niin nuhruista ja vanhaa ja kaikki ärsyttää! Ihmisen mieli on kyllä kumma.
      Nyt jouluna pidän tästä talosta. Pieniin neliöihin saa mukavasti luotua joulutuvan tunnelmaa tyynyillä, vilteillä ja hämärällä valaistuksella.
      Rauhallista adventin aikaa myös sinulle!

      Poista

Ilahdun viestistäsi!