tiistai 15. marraskuuta 2016

16.11.



 Näissä kuvissa on äiti keittiössä tytön silmin nähtynä. Ylemmän kuvan hän on piirtänyt, alemman napannut joskus minusta.

Olen miettinyt mikä on vanhempana olemisen rankin osuus.
Olen tullut siihen tulokseen, että lasten voimakkaiden ja erityisesti kielteisten tunteiden vastaanottaminen.
Ei mikään yksittäinen opetustilanne, pukeminen, nukuttaminen, r-harjoitusten tekeminen, pyöräilyn opettaminen vaan tunteiden vastaanottaminen.

Tarkoittaa esimerkiksi tätä:
On aamu, ja kaikkien on ehdittävä tietyllä kellonlyömällä tiettyihin paikkoihin. Tunteet, jotka ilmassa liikkuvat, ovat väsymys, hermostus, kiire. Jos itse on ladattu jollakin edellä mainituista tai kaikilla niillä, on kova homma vielä ottaa vastaan lapsen reaktiot. Ja yritätä selvitä asiallisesti ja aikuismaisesti.
Olen yleensä lasten kanssa enemmän kotona, ehdin siis ottaa enemmän tunnekuormia vastaan kuin isä Keskustelin tästä mieheni kanssa äskettäin. Hän touhuaa hyvin paljon lastemme kanssa. Huomasin kuitenkin, että touhut ovat sellaisia kuin uimahalliin lähteminen, mäenlasku, harrastusreissut. Tunteet uimahallia kohtaan ovat erilaiset kuin tunteet kouluun ehtimistä kohtaan. Tämä ei ole tarkoitettu valitusvirreksi, vaan ihan arkisten järjestelyiden aiheuttamaksi huomioksi.

Jos sattuu, että äiti on pienten tai isojen lasten kanssa väsynyt, tunteet voivat kasvaa valtavan suuriksi. Kun niitä yksin hiljaa kotona miettii, ne kasvavat entisestään. Tai edes välttämättä mieti, vaan tuntee vain suuret kasat ihmeellisiä, nimettömiä möykkyjä sisällään. Nuo möykyt saattavat sitten poksahdella hyvinkin voimakkaasti niillä hetkillä, kun maitolasi kaatuu, legot rämisevät lattiaan, ovet paukkuvat ynnä muuta sellaista.
Jos on mahdollisuus tuulettaa itseään ja omia tunteitaan, lastenkin oloja jaksaa ottaa paremmin vastaan. Tulee tilaa itsen ja lasten väliin - puhdasta, raikasta ilmaa, johon mahtuu taas seilaamaan kaikenlaisia pilviä ja niitä kykenee katsomaan vähän kauempaa.
Tämän huomaan konkreettisesti silloin, kun haen pienintäni päiväkodista. Olemme olleet muutaman tunnin erossa. Aina kun haen lapsen, ensimmäiset kymmenen minuuttia hän "palautuu" päivästä. Toisin sanoen heittäytyy pieneksi, joka ei halua ulkovaatteita, ei jaksa itse kävellä, itkee koska on väsynyt. Tuossa vaiheessa on ihan sama, puhunko suomea vai kiinaa, puenko ensin pipon vai rukkaset, kyselenkö jotakin vai en. Kannan vetelän 17-kiloisen mötikän paksussa talvihaalarissaan ulos, koska hän ei jaksa kävellä yhtään askelta. Minä olen ollut erossa hänestä ja näen tilanteen: lapsen käytös muuttuu, kun äiti tulee näköpiiriin, väsymys purkautuu. Jaksan pukea hänet, koska ymmärrän tämän, meidän välissämme on raikasta ilmaa. Kuluu tuo kymmenen minuuttia, ja lapsi on taas oma itsensä. Kun pääsemme kotiin, hän on rauhoittunut. Kaavakekielessä rastimme toki kohdat "siirtymätilanteet ovat haastavia".

Kotona tuota raikasta ilmaa välillämme ei välttämättä ole, kun aamuisin yritämme lähteä liikkeelle. Lopulta sanon, että nyt on kuule sellaiset ajat, että tontut kurkkivat, onko lapset kiltteinä. Pienin pyöräyttää silmät ympyräksi, koska tämä tieto on hänelle uusi; edellisestä joulusta on pitkä aika kolmevuotiaan mielessä. Sitten hän sanoo: "Äiti, kato mun lilmiä, ne on ihan kiltit!" Voi raasua, minua säälittää. Kiltit ne silmät ovatkin, ihana katse.

Lapset ovat eriluontoisia, aikuisetkin olemme. Kun on voimakastunteinen lapsi, jonka ilot ja murheet kulkevat valtamerten aaltojen tavoin korkealle ja matalalle, tunteita on tarjolla pitkin päivää ihan täysilaidallisia. Kaikkien reagointitavat ja ja käytös vaikuttavat kaikkeen. Kun voimakastunteinen ihminen ryöpsäyttelee tunteitaan ympäristöönsä, hän aiheuttaa tunteita myös muissa. Erityisesti jos on kyseessä lapsi, joka ei vielä ole oppinut säätelemään voimakkuutta, jolla asiat kokee. Voi siis olla tilanne, että läpi päivän kuuntelee ja vastaanottaa pikkuihmisen voimakasta tunnemaailmaa. Rinnalla on toinen lapsi, joka hyrisee tasaisella käynnillä, ei nosta suurta meteliä oikein mistään. Sellaisen lapsen kanssa on helppo olla ja tulee itsellekin olo, että tässähän on ihan hyvä kasvattaja. Voimakastunteisen lapsen rinnalla joutuu kohtaamaan omat kuohahtavat  reaktiot, jotka eivät aina ole myönteisiä.
Illalla onkin jo olo: "Kiitos tästä päivästä ja erityisesti siitä, että se kului iltaan ja saadaan levähtää."




4 kommenttia:

  1. Eilen oli sellainen päivä, etten jaksanut olla kuin aikuinen. Tänään yritän olla parempi aikuinen ja katsoa kaikkia niitä kilttejä silmiä.
    Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaista se on, toiset päivät kuluvat paremmin kuin toiset. Jos on itse kipeä tai huonosti nukkunut, on vaikea jaksaa olla hillitty ja hallittu. Onneksi tulee aina ilta ja uusi aamu ja voi aloittaa alusta!

      Poista
  2. Juuri näin.täyttä asiaa, niin totta.
    Puit ajatukseni sanoiksi.. itse en niitä osaa pukea useinkaan sanoiksi vaan sisällä on juuri se epämääräinen möykky erilaisia tunteita. Juuri niinkuin kuvailit.
    Kiitos tästä blogista ja sanoistasi. Niistä tulee usein semmoinen olo että onneksi joku muukin ajattelee näin.
    Ps. Lapseni on juuri tuommoinen kun haen päiväkodista... ja arvaa kellä jo nälkäisenä pinna meinaa palaa siinä kohtaa.
    -M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä -M!
      Opin itse nimeämään tuon möykyn, kun tajusin, että tarvitsen omia hengähdystaukoja edes kerran viikossa. Kun isommat olivat ihan pieniä, olin paljon heidän kanssaan keskenään. Muistan miten joskus menin makaamaan huoneeseen sängylle ja mietin, että mikä minua vaivaa, kun on tällainen olo. Sitten kun joskus pääsin yksin kirjastoon tai kauppaan ja tulin sieltä kotiin, olin ihan muuttunut ihminen, ei ärsyttänyt tai hermostuttanut yhtään. Rauha ja hiljaisuus oli se, jota kaipasin.

      Poista

Ilahdun viestistäsi!