maanantai 5. syyskuuta 2016

5.9.



Viikonloppuna katselin kauniita näkyjä.

Mäntyjä, metsäisiä mäkiä, pehmeitä sammalmattoja, aamujen sumua, kuvajaisia kirkkaasta vedestä. En koskaan väsy näihin! Lapsetkin jo sen tietävät. Vanhimmainen totesi yhtenä iltana: "Äiti, tuu kattoo." Ja odotti sitten rauhallisena ikkunan vieressä. "Kato minkälaisia nuo vaaleanpunaiset pilvet on veden pinnassa."
Kauniita, minä katsoin.
Iltataivas oli kaikenlaisia värejä sekaisin; niitäkin, joita emme vaatteissa uskalla keskenään sekoittaa, mutta luonto sekoittaa ja kaikki sopii kaikkeen. Sininen, keltainen, vaaleanpunainen, violetti.
Ajoimme hiljaa suurta mäkeä alas ja katsoimme, miten aurinko laski järven taakse. Autojen stereoissa soi "Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla". Ihmeellinen, pysähtynyt tunnelma: upea luonto, perisuomalainen surullinen sävelmä ja oma perhe ympärillä.

Kerään tätä kauneutta mieleni varastoon. Olen ajatellut erästä ihmistä, joka kuljettaa lompakossaan monen vuoden vanhaa paperia, johon on kirjoittanut kauniin virkkeen jostakin kirjasta. Ajatella, kuljettaa kaunista ajatusta aina mukanaan, ettei unohda sitä! Miten ihanaa!
Autossa istuessa mietin, että miten ajatukseni vertyvät, kun lähdemme johonkin. Istuessa alan keksiä lauseita, tai en ala, ne vain pulppuavat mieleeni. Esimerkiksi kun katson suoria mäntyjä, valon heijastuksia ja erisävyistä vihreää maan peittona. Samaan aikaan neulon, ojentelen takapenkille purkkaa ja vesipulloja, sanon välillä sanan tai pari miehelle. Matka etenee, ajatukset virtaavat, mieli järjestyy.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!