perjantai 30. syyskuuta 2016

30.9.




Olen ruvennut taas syksyiseksi mummoksi, joka käpertyy kotiinsa. Tässä vaiheessa vuotta laitetaan rauhallisia säveliä kuulumaan, kynttilät palamaan, syödään pehmeitä leivonnaisia, haistellaan syksyilmaa oven raosta ja luistetaan joskus viikkosiivouksesta, kun pöly ei onneksi erotu syys- ja lokakuun valossa niin hyvin.
Toki aamuisin tunnen kiristyksen kalloni ympärillä, kun kello on 7.22, kaksi lasta odottaa ulkovaatteiden pukemista eteisessä, edessä on pyörämatka päiväkotiin ja kaupunkiin ja työt alkavat kello 8. Mutta joka päivä olen vielä ehtinyt!
Sydäntä hieman kipristää myös se, kun koululaiset kysyvät: "Lähdenkö tänään yksin", sillä tuntuu, että äidin pitäisi olla avaamassa aamuisin ovi koulumatkalle. Tiedän, että monet koululaiset lähtevät itsekseen, mutta en pidä sitä omalla kohdallani onnistumisen mittarina, että osaavat itse lähteä. Äidin tai isän tehtävä olisi olla aamulla sekoittamassa lämmin kaakao koululaiselle ja sanomassa, onko tänään järkevämpää laittaa ohuet vai paksut hanskat.

Olen kulkenut syviä vesiä itseni kanssa. Ne ovat rankkoja sukelluksia, mutta ihme: kriisiin ja ahdistukseen kätkeytyy ihmeellisiä asioita.
Tulee miettineeksi, kuka lopulta onkaan.
Tekee niitä asioita, jotka itsestä tuntuvat hyvältä - ei niitä, joita muut odottavat.
Tekee niitä valintoja, jotka on itse puntaroinut.
Tekee sitä työtä, joka itsestä tuntuu hyvältä. Raha ei ole kaiken mittari.

Haavoitettu ja särkynyt voi olla kaunista, ehkä jopa kauniimpaa kuin täydellinen. Jokaisesta säröstä taittuu valo, ja säröinenkin elämä on valtavan kaunis asia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!