lauantai 17. syyskuuta 2016

17.9

Tällä viikolla ajatukset ja tunteet ovat sananmukaisesti heilahdelleet syntymänriemusta kuolemansuruun.

Olen nähnyt vastasyntyneen viisaan katseen ja ruttuiset kasvot - kuin juuri syntynyt ja vanha viisas ihminen samassa.
Niinä hetkinä, kun hän raivasi tietään maailmaan, sammui kaksi elämää hirvittävän tulipalon myötä.
Suru ei ole meidän surumme, mutta järkytys on yhteinen.

On monia sydäntä kouristavia asioita: Muistokynttilät ja niiden seassa yksinäinen pehmolelu. Käsin poimitut kukat, jotka ovat ojanpientareen apiloita ja kissankelloja. Ihmeellistä että ne vielä näin myöhään syyskuussa kukkivat! Ehkä ne on kerännyt joku pieni koululainen, joka ei vielä voinut ostaa muita kukkia.

Välillä tulee epätodellinen olo. Aurinko on paistanut monta päivää. Yhtenä yönä satoi vettä. Koululainen totesi silloin: "Olisi ollut nyt se tulipalo niin sade olisi auttanut sammuttamisessa." Elämä jatkuu, vaikka jossakin sitä on nyt vaikea käsittää. Syömme aamupalaa, siivoamme, pesemme pyykkiä, silitän lasten poskia vain siksi, että he ovat olemassa.

Illan varjot ovat jo pitkiä näin syksyllä.
Puna-apilat kukkivat suurin pullein kukin. Kun tuntee niiden tuoksun, voi vielä hetkeksi lennähtää kesän kukkiville niityille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!