lauantai 10. syyskuuta 2016

10.9.

Viime aikoina olen tuntenut syviä yhteyden kokemuksia vieraisiin ihmisiin, kai jotakin ihmisyyden yhteistä pohjavirtaa.

Monet kokemukset ovat tulleet kirkossa, kun olen katsonut ihmisten niskoja. Niin, toisten niskoja katsomalla olen saanut yhteyden kokemisen. On rauhallista, olemme pysähtyneet, vanhat sävelmät soivat, tietyin väliajoin ohjatusti nousemme seisomaan ja istumme taas. Olemme vaan, kukaan ei kerro omia saavutuksiaan, tavoitteitaan ja elämännäkemyksiään, nyt on hiljaisuuden vuoro. Muutama viikko sitten edessäni istui vanha mies, jonka pään asento toi mieleeni papan, jonka tuttua hartianseutua en enää voi nähdä. Tunsin ihmeellisen lämpimän liikutuksen; olisi tehnyt koputtaa tuota miestä olkaan siinä kirkkaan sunnuntaiauringon loistaessa kirkon sisään ja kuiskata: "Sinä muistutat meidän pappaa." En tehnyt niin, ajattelin vain. Tuo vanha mies sai istua vielä vaimonsa vieressä samalla penkillä.
Viime jouluna olimme koko perhe kirkossa jouluaaton hartaudessa. Pienimmällä oli mukana rusinoita, jotta hän jaksaisi. Ei meinannut silti jaksaa. Hyrisi välillä puoliääneen Joulupuu on rakennettu. Silloin edessä istuvasta penkistä ystävällinen rouva sanoi, että jospa sekin laulu laulettaisiin, kun sinä niin siitä tykkäät.
Se yhteyden kokemus: se tuntui joulukirkossakin. Tuntemattomat ihmiset ja me, sama yhteinen joulu ja nyt tässä laulamassa, kunnes taas ovi käy ja purkaudumme siniseen talvi-iltapäivän hämärään.

Kaksi viikkoa sitten istuimme mieheni kanssa hotellin aamiaisella. Katselin ympärilleni. Oli urheilijoita (kuulin pelimuistoja ja läheltä piti että voitettiin -tilanteiden kertaamista), lapsiperheitä, nuoria, farkkuihmisiä, rouvia pehmeästä villasta tehdyissä viitoissaan, hienoja vöitä, kammattuja hiuksia ja hiuksia, jotka olivat jääneet unen jäljiltä takaraivolle lyttyyn. Sanoin miehelleni, että katso miten ihmiset ovat tavallisia ja ystävällisiä. Henkilökuntaihminen, jonka tehtävänä oli huolehtia, että kymmenet ihmiset saavat pöytäänsä oman kahvikannun, ei ehtinyt käydä meidän luona, kun haimme jo kahvia. "Voi, tekö ette ehtinet saada kannua", hän pahoitteli meille ystävällisesti, vaikka oli ehtinyt huolehtia jo monista muista.
Nyt en katsellut niskoja vaan kasvoja ja tunsin taas sen: pohjimmiltaan me olemme samaa me ihmiset, ilon ja ikävän lapset, tässä puuro- ja hedelmälautastemme äärellä miettimässä.
Maailmassa on paljon hyvyyttä.

6 kommenttia:

  1. Voi Maria. Ihania ajatuksia ihmisyydestä, yhteydestä, pienistä ohikiitävistä hetkistä, joissa voi nähdä kauneuden tai oman muiston. Sinä osaat ne hetket, tunteet sanoittaa, kirjoittaa; tuot lähellemme. Ja niistä minäkin löydän samoja tuntemisia, samanmoisia liikuttavia hetkiä, pysähtymisiä, jotka puhuttelevat arjen kauniilla, koskettavalla kielellä.

    Kiitos Ystävä tämän illan ihanasta ajatuksesta.💜

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisu näistä lämpimistä sanoista!<3

      Poista
    2. Kiitos Kaisu näistä lämpimistä sanoista!<3

      Poista

Ilahdun viestistäsi!