keskiviikko 31. elokuuta 2016

31.8.

Heijastuksia sohvan alta nähtynä. Yhtenä iltana venyttelin kipeitä kylkiäni tuossa sohvan takana ja sattui silmiini tämä kaunis arkinen näkymä.

Voi tätä elokuuta! Syksy antaa parastaan. Päivät ovat kirkkaita, vaikka aamuisin lämpötila on ollut vain aavistuksen plussan puolella. Työaamuina mietin mitä kivaa voisin pukea päälleni. Tänään laitoin pitsikengät, joiden kanssa minulle tulee aina luova ja kepeä olo.
"Siinä se pitsikenkä nyt lähtee", huudahti vanhempi työkaveri lämpimän äidillisesti, kun saapastelin pois töistä.
Työrooli tuo virtaa äitirooliin, vaikka joskus ajattelin, että se kuluttaa liikaa. Mutta ne täydentävät toisiaan; minulla on hyvä olla.
Tuon samaisen työkaverin kanssa puhuin pitkät pätkät työelämästä. Sanoin että haaveilen hyvästä tasapainosta kodin ja työn välillä (juuri nyt sellainen tuntuukin olevan). Ja että en ole ollenkaan ihannekansalainen, koska en ole valmis antamaan kaikkea aikaani työlle; lapsillekin pitää jäädä jotain. Ja että tunnistan uupumisherkkyyteni ja että on nössöä sanoa, etten pysty tekemään töitä 40 tuntia viikossa. Tähän hän puuskahti taas ystävällisesti ja ymmärsimme toisiamme siinä, että tietty mieli tarvitsee rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa.
Minulle on kyllä ihmeellisesti annettu mahtavia työkavereita, joista erityisesti nämä taiteilijasielut kohtaavat oman vereslihaisen mieleni. Ja oppilaat. Luovan työn opiskelijat ovat osittain samasta maasta kuin minä; tunnen heidän kirjoituksissaan oman mieleni näkymiä ja aina se jaksaa sykähdyttää melkein kyyneliin asti.

Minun piti kirjoittaa elokuun ihanuudesta, että vielä työpäivän jälkeenkin on valoa jäljellä ja voi mennä puolukkametsään! Sielläkin minuun virtaa hiljaista voimaa: puut suhisevat, maa tuoksuu makealle ja syksylle, puolukat ovat suurissa ryppäissä mättäillään. Selkään sattuu välillä kun kumartelen (ja sitten on venyteltävä ja sattumalta näen taas heijastuksia lattiassa). Lapset mönkivät metsässä, kukin tyylillään. Joku innostuu, joku syö eväitä, joku valittaa kun maailman ankeimmat vanhemmat raahaavat metsään ja ei voi olla kavereiden kanssa. Koira pompahtelee risujen seassa ja syö puolukoita, kun tarjoan kädestä. (Syö se itsekin suoraan mättäistä, ja mustikoita ja kotipihalla karviaisia ja viinimarjoja pensaasta. Miten hellyttävä marjakoira!)
Metsä suhisee, valo tulee puiden takaa. Tänne on tultava toistekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!