torstai 23. kesäkuuta 2016

23.6.


Jostakin syystä tykkään kuvata kattauksia ennen syömistä - ja kattauksia syömisen jälkeen. Näiden kuvien väliin mahtuu kesäinen kahvihetki juhannuslapsemme kunniaksi.

Luin yhdeltä istumalta Pauliina Vanhatalon kirjan Keskivaikea vuosi. Kirja oli mielessäni siitä asti, kun luin tämän http://www.hs.fi/m/elama/a1456893228684
haastattelun kirjailijasta. Hän on täydellinen sielunsiskoni; olen palannut hänen ajatuksiinsa kevään jälkeen monta kertaa ja aina ne jaksavat lohduttaa.
Introvertti äiti. Näistä ei puhuta silloin, kun presidentti jakaa äitienpäivänä merkkejä rintapieliin. (Pahoittelen, että jankkaan tätä samaa asiaa. Olen itse aivan kyllästynyt, kun jotkin blogit ovat täynnä vegaani-juttuja, kun bloggaaja on alkanut vegaaniksi. Minun blogini on ärsyttävyyteen asti täynnä introvertti-asiaa.)

Kesäloma on valtava koetus kaltaiselleni. Äitiäitiäitiäitiäitiäiti kato, kato, KATO! Majaleikkejä, vesileikkejä, saako ruutuaikaa, tuo kiusaa, tuo ärsyttää, älä kato mua!, tylsää, ei oo mitään tekemistä, mitä me voitais tehä, saako jätskiä, mitä ruokaa, pahaa en syö, aina te teette tämmöstä, apua täällä on joku ötökkä mä en voi mennä tuonne huoneeseen!
3-vuotiaani on hyvin uhmakas, koska hänen kehitysvaiheeseensa kuuluu olla uhmakas.
6-vuotiaani on uhmakas, koska hänen kehitysvaiheeseensa kuuluu olla uhmakas.

Pidän siitä, kun pyöräilemme lasten kanssa jonnekin. Tuuli suhisee, kesäilma lämmittää, ei ole pakko puhua, kun olemme sen verran etäällä toisistamme.
Pidän siitä, kun leivon ja he haluavat taikinaa. Eilen tein vilhelmiinoja, ja pyynnöstä pyöritin aina pienen taikinapallon, jota kulloinenkin pyytäjä sitten vilisti syömään pihalle tullakseen kohta pyytämään uudelleen.
Pidän siitä, kun istun pöydän ääressä lukemassa päivän lehteä. Ovi ulos on auki, ja kuulen lasten äänet pihalta.
Pidän siitä, kun istun vajan portailla neulomassa ja kuulen ja näen lapset lähelläni (välillä saatan jopa sanoa, että hakekaa ämpärillä vettä hiekkalaatikolle.)
Pidän siitä, kun kitken rikkaruohoja ja lapset puuhaavat omia juttuja lähelläni.
Pidän siitä, kun olemme ostaneet jäätelöt ja maistelemme niitä jonkin ruman kaupan pihalla, ja lapset katsovat minua tyytyväisin ruskein kesäkasvoin.
Vanhatalo kirjoitti tykkäävänsä siitä, kun puuhastelee jotakin lastensa lähellä, mutta ei aktiivisesti heidän kanssaan. Tunnistan tuon saman - ja se pistää sydämeen, sillä hyvä äiti tekisi asiat juuri lasten kanssa, ehkäpä läpsyttelisi päivittäin muskarilorut läpi!

Olen menettänyt hermoni useasti. Olen huutanut heille. En jaksa keksiä askarteluja enkä varsinkaan ruveta piipunrasseja kääntelemään. En jaksa mennä heidän kanssaan pihaleikkejä pyörimään. Trampoliinille en onneksi saa mennä, kun lääkäri on kieltänyt sen selkäni takia. Luin tytölle Risto Räppääjää, jossa oli hupsu Elvi. Sanoin että Elvi on vähän semmoinen äkäinen nainen. Tyttö katsoi minua ja kysyi:
"Onko äkäisiä naisia olemassa?" Ja hetken päästä:
"Oletko sinä äkäinen nainen?"
Naurahdin: "Olen ainakin välillä", vaikka sydän mureni pieniksi hiutaleiksi ja olisin oikeastaan voinut itkeä.

Olen keskittynyt siihen, että mennään ostamaan jäätelöt. Olen päättänyt lukea joka päivä heille ainakin yhden kirjan. Olen keskittynyt siihen, että olen ystävällinen. Olen pyytänyt anteeksi.
Kaltaiselleni äänet, kysymykset, kolinat, kilinät, vaatimukset tuottavat tuskaa. Hiljaisuus kiskoo minua toisaalle, lapset toisaalle. Katson heidän kirjan ääreen taipuneita keskittyneitä ilmeitään. Katson auringonpaahtamaa tyttöäni; hän näyttää intiaaniprinsessalta palmikoineen. Silitän pienintä sylissäni, kun hän itkee asfalttiin osunutta ylähuultaan. Kuuntelen esikoisen laskutoimitusta, kun hän laskee miten monen minuutin päästä täyttää vuosia. Hyrisen aamulla tyytyväisenä, kun isommat keittävät minulle kaksi kuppia kahvia valmiiksi ennen kuin kaivaudun keittiöön.

Kun ilta päivän jälkeen syvenee kesäyöksi, minä huokaan.

3 kommenttia:

  1. Mulle kesä ei ole koetus, mutta voin hyvin samaistu kirjoituksesi moneen kohtaan :) Lasten kanssa on kiva puuhata, kun kaikki puuhaa omiaan. Monesti olen miettinytkin, että rinnakkaispuuhailu (vertaa pari vuotiaiden rinnakkaisleikkiin :) ) on se minun juttu. On mukava touhuta lasten kanssa lähekkäin, mutta, että jokaisella saa olla ne omat puuhat, eikä tarvitse olla koko ajan vastaamassa jonkun kysymyksiin, kommentoimassa jonkun juttuja, neuvomassa jne. Monesti on tullut myös pohdittua, että miten äiti voikin olla sanana yhtäaikaa kaunis, mutta silti suorastaan ahdistava, kun sitä kuulee joka puolelta ja koko ajan. Ja se syyllisyys, kun tuntuu, ettei pysty antamaan lapsille kaikkeensa. Välillä on helppo ajatella, että ettei kaikkien tarvitse mahtua yhteen muottiin, mutta siltikin sitä toisinaan miettii jääkö lapset jostakin vaille, kun en jaksa olla läheskään aina läsnä, vaikka heidän lähellään olenkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, olipa tutuntuntoista!
      Ai että, tuo rinnakkaispuuhailu ois just sitä parasta! Minä meinaan toisinaan uupua jonkun kysymystulvaan, vaikka kai sitä pitäis jaksaa vastata.
      Samaa mieltä tuosta äiti-sanasta: se on kaunis, mutta vaativa sana. Ja välillä vaaditaan niin liikaa. Isommille olen jo selittänyt, etten iltaisin jaksa enää niin hyvin, kun aamusta asti aloitan, selitän, vastailen, opastan, kuuntelen kiukkua jne.
      Syyllisyys, niin. Sopiva määrä syyllisyyttä pitää homman kurissa ja tavoitteet niin, että elämässä on joku roti. Mutta kasvatuksen tuloksen näkee vasta vuosien päästä. On tämä maailman haastavin tehtävä! Mutta lapsien myötä olen myös oppinut ihan valtavasti: itsestäni, ihmisistä, maailmasta, olen kiinnostunut asioista joita en muuten todennäköisesti olisi tullut huomanneeksi jne.

      Poista
  2. Upea kirjoitus,niin kolahti minuunki. Sulla on kirjoittamisen lahjaa!

    VastaaPoista

Ilahdun viestistäsi!