maanantai 16. toukokuuta 2016

16.5.


Ensimmäisen kerran tajusin sen, kun istuimme esikoisen eskarin kevätjuhlassa kirkossa. Olen itkijänainen. Rivi 6-vuotiaita, luottavaisia lapsia seisoi alttarilla laulamassa. Vedet valuivat, yritin nieleskellä, mutta itku ei pysähtynyt.
Siinä te olette; tämä ajanjakso on nyt pian valmis ja muuttuu sitten muistoksi, elämä kaikkinensa on nyt edessä, koko ajan kuljette niin, että välimatka vanhempiin alkaa venyä.
"Eikö teitä yhtään itketä?" turskahdin vieruskavereilleni, suomalaisille suoraselkäisille aikuisille.
"No ei oikeastaan", mieshenkilö vastasi, ja häpesin punareunaisia silmiäni.
Myöhemmin olen liikuttunut siellä ja täällä; lapseni tarkkailevat vaivihkaa sivusta ilmeitäni. Ehkä itkevä äiti on nolo asia. Yleensä ilmoitan jo etukäteen, kun ollaan lähdössä johonkin, että luultavasti itken.

On taas kevät: helpotuksen, ilon ja haikeuden aika. Pian hyvästelen opiskelijani. Yritän kerätä voimia kevätjuhlaa varten. En meinaa selvitä, kun joku tulee sanomaan kiitos kaikesta ja hei. He kaikki jättävät minuun jäljen, sydämen tietämille. Lauantai-iltana saunassa mielikuvaharjoittelin kevätjuhlaa. Tulin saunasta, mies kertoi sykemittareista, minä sanoin että mietin mitä sanoisin opiskelijoilleni - ja purskahdin itkuun keittiön pöydän ääressä.

Ajattelen lausetta "Ohitse, ylitse, kauas aukeaa siipien kesä". Se on jäänyt mieleeni omasta ylioppilaskortistani 17 vuotta sitten, sillä se on niin kaunis ajatus. Siivet avataan, elämä menee eteenpäin, on uskallettava antautua tuulten vietäväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun viestistäsi!