keskiviikko 3. helmikuuta 2016

3.2.




Olen kotona, koska pienin sairastaa. Ei mitään vakavaa, mutta kiusallista ja tarttuvaa kuitenkin.
Höpsö olo, sillä tämä on vasta toinen arkivapaani tälle vuotta.

Aamulla ajattelin olevani hyvä äiti ja lähdin lasten kanssa ulos eväät mukana. Matkalla muutuin huonoksi äidiksi. Kävelimme liian pitkän lenkin, menin liian nopeasti, liian hitaasti, en suostunut yhtä aikaa kantamaan yhtä lasta ja keppihevosta ja vetämään yhtä rattikelkalla. Puistoon päästyämme yksi murjotti tien varressa, kun en HETI mennyt antamaan vauhtia karusellissa. Rupesimme kaikessa rauhassa syömään toisen kanssa eväitä (kaakaota, rieskaa, joissa makkaraa päällä ja kääretorttua). Yksi murjotti edelleen.
Kaakao oli hyvää, mutta kääretortut otin aamulla pakasteesta ja eiväthän ne ulkona olleet sulaneet. Jäätynyt mansikkahillo kirskui hampaissa ja kylmä kiipesi myös takamusta pitkin ylös, kun istuin jääkönttisellä puistonpenkillä. Ajattelin, että saan virtsatieinfektion.
Yksi söi leivän päältä vain makkarat ja joi kaksi kuppia kaakaota. Sitten hän lähti mönkimään puistossa eteenpäin.
Murjottaja saapui viereeni ja söi tyytyväisenä makkaraleipänsä, hymyilikin jo.

Kiikuimme ja kiipeilimme mäessä melkein tunnin (lapset tekivät tuota, minä annoin vauhtia ja pidin kädestä laskuhetkellä, kun olisi muuten tömähtänyt kipeästi jäiseen maahan). Varpaita paleli, mutta hyvänä äitinä olin vielä puistossa (salaa vilkuilin kelloa, että milloin olisi aika kulunut niin, että lähdettäisiin syömään).

Sitten lähdimme ja vielä tuli yhdet kiukut, kun olisi pitänyt vielä kiikkua ja vielä yksi mäki laskea ja ja ja.
Kiskoin kaksi lasta rattikelkalla kotiin ja päätin, etten puhu heille mitään matkalla, kun olin niin hermona.
Mentiin sisälle, lämmitin heille lihapullia ja annoin jälkiruoaksi rusinoita.
Sitten menimme lastenhuoneeseen. Neuloin, kuuntelimme äänikirjaa, molemmat lajittelivat pikkueläimiä.

6 kommenttia:

  1. No tuollaistahan se on.
    Ja tuota sitten eniten kaipaa, kun lapsilla on muut jutut, kaverit, koulu, kokeet (ja koeviikot!). Lapset muistaa ne hyvät hetket ja retket, sen että retkiä tehtiin!! Usko pois, olen sen omin korvin lapsilta kuullut!! Äidilläkin on lupa unohtaa kinat ja harmit ja muistaa ne hyvät asiat :).
    Jos se ei nyt niin auvoa aina olekaan, niin sekin on ihan ok. Elämää. Lapsetkin oppii siihen, ettei kaikki aina mene suoraan ja "kivasti" jne. Mitä niiden harmien on sitten niin väliä, kun kaikki on lopulta ihan hyvin. Harmikin on toki oikeutettua ja sekin kuuluu äitiyteen (aikuisuuteen....)
    <3 terv. äiti, jonka eka lapsi jo muutti pois kotoa ja muistoa vain ovat hikiset puistoretket semmoisen revohkan kanssa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaista se on. Tiedän, että joskus mummona muistelen, kun vedin rattikelkkaa perässä ja vein kaakaopullon puistoon :)
      Parastahan se tuo on, tavallinen, tuttu, peloton arki.

      Poista
    2. Sellaista se on. Tiedän, että joskus mummona muistelen, kun vedin rattikelkkaa perässä ja vein kaakaopullon puistoon :)
      Parastahan se tuo on, tavallinen, tuttu, peloton arki.

      Poista
  2. Niin kaunis tuo alimmainen kuva ♡ Tyttö passaa pilkkupaidan kans niin hyvin nojatuolin kuvioihin ja väreihin.

    Ja teksti sai hymyilemään! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Kuva on otettu juuri siksi, kun sattui istumaan tuon virkatun liinan keskellä niin sopivasti. Jopa sellainen ikonimainen tunnelma tuli itselle tästä.

      Poista
    2. Kiitos!
      Kuva on otettu juuri siksi, kun sattui istumaan tuon virkatun liinan keskellä niin sopivasti. Jopa sellainen ikonimainen tunnelma tuli itselle tästä.

      Poista

Ilahdun viestistäsi!