tiistai 6. lokakuuta 2015

6.10.

Vein tänään kehystettäväksi erään grafiikan vedoksen. Se on hyvin kaunis.

Ajattelin käyttäytyväni liikkeessä virallisen taidehenkilön tavoin (tässä sitä tuodaan kehystettävää!).
Minulla oli mukanani pehmustettu kirjekuori, jonka sisällä vedos oli pahvien välissä tallessa. Yhdellä kädellä kannoin käsilaukkua ja yhdessä kyynärtaipeessa roikotin kameralaukkua.
Laskin kameralaukun liikkeen lattialle, kun siirryin valitsemaan kehyksiä.

Myyjä kyseli tyyliä.
"Jotain yksinkertaista", sanoin.
"Meille on tulossa olohuoneeseen raakalautaseinää, että sopisi siihen."
Sitten aloin haparoida taidehenkilönä. Meillä ei ole raakalautaseinää. Olemme puhuneet siitä, että remontin myötä sitä laitetaan. En tiedä milloin remontti on. Sitten katsahdin kuvaa. Siinä on lapsen kuva. Se ei ole sellainen taulu, joka laitetaan keskelle olohuoneen seinää. Paremmin se sopisi poikien huoneeseen. Myyjäkin ehkä ihmettelisi, miten laitan tuollaisen taulun olohuoneen raakalautaseinälle (jota ei siis vielä ole).
Kun myyjä tuli puhelimesta, rupesin rehelliseksi.
"Mitähän mä äsken oikein sanoin siitä olohuoneesta, tämä tulee pojan huoneeseen", sanoin taideihmisen arvokkuudella.
Myyjä ei sanonut mitään, oli aivan rauhallinen.
Kohensin villapipoani. (Se on kiva, mutta hieman hassun mallinen ja jää töröttämään päälaelle. Kun ostin sen, vaateliikkeen myyjä ei meinannut muistaa laskuttaa sitä, koska se oli jo valmiiksi kuulemma niin minun tyyliseni siinä käsieni vieressä lojuessaan. Pipo siis ilmeisesti sopii minulle törötyksestä huolimatta.)

Nyt liikkeeseen tuli toinen asiakas. Vilkaisin mihin olin jättänyt kameralaukkuni. Sitten toivoin, ettei asiakas huomannut katsettani, sillä siitä olisi voinut päätellä, että luulen hänen nappaavan laukun siitä lattialta. (Juuri siksi vilkaisinkin ja laskeskelin ehdinkö harpata laukun luo, jos väärät kädet tarttuvat siihen.)

Laukku oli rauhassa, joten keskityin taas taiteeseen.
"Kirkas vai matta lasi?" myyjä kysyi.
Valitsin kirkkaan.
"Tuskin on sellainen paikka, että tulee heijastuksia", sanoin, vaikkei ole harmaata aavistusta taulun lopullisesta sijoituspaikasta. Arvelin että näin ne taidehenkilöt puhuvat.

Lopuksi kohensin pipoani,  sanoin reippaasti hei ja lähdin ulos kolistellen ovenkarmeja kantamusteni kanssa.

8 kommenttia:

  1. laitahan kuva valmiista taulusta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä pitää nyt miettiä... Se on vielä kehystettävänä. Ja toisekseen, se teos oli niin henkilökohtainen, etten tiedä, voinko esitellä sitä, kun jokin lumous särkyy siinä.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Voi mun kanssani. Sen siitä saa, kun yrittää olla pätevä ;)

      Poista
  3. Tää oli niiiin hyvä!! Loppuun hörähdin nauruun. . Osaat hyvin pukee sanoiksi tilanteita ja voin usein samaistua teksteihisi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua nauratti itseänikin, kun olin niin tärkeä olevinani. Ei kannata, kun ei onnistu :)

      Poista
  4. Loistavaa :D Tämä sai tirskumaan ääneen.
    Itselle nauraminen on tärkeä taito. Ja oman kokemukseni mukaan erityisesti blogimaailmassa varsin huonosti osattu taito.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, itselle on hyvä osata nauraa :) Välillä sitä hämmästyy itsekin, millainen koheltaja on, vaikka luulee olevansa kovinkin virallinen aikuinen ;)

      Poista

Ilahdun viestistäsi!