lauantai 3. lokakuuta 2015

3.10.


Kirjoittaminen on vain sitä varten, että pysäyttäisin hetken.

Silitän lasta, joka on juuri tipahtamassa uneen.
Tänään elin sellaisen hetken.

Lapsi heräsi kesken unien. Tiesin sen siitä, että itku oli reuhtovaa, silmät painavat vielä. Hänen sängystään kuului: "Äiti littää tukkaata."
En ollut hänen vieressään ja meillä ei ollut suklaata eikä hän ollut syönyt suklaata edes ennen nukahtamista, joten unimaisemissa jutusteli tätä ja samalla tempoi itseään valvovien luo.
Hain hänet syliini. Itku jatkui, lapsi pyöri, ärisi, piti silmiä kiinni, aukaisi, ei halunnut laulua, ei silitystä, halusi silitystä, halusi syliin, sylistä pois.
Sitten ajattelin jo: Tämä on epänormaalia tälle lapselle, hän on syönyt metsäretkellä sienen ja nämä ovat myrkytysoireita. Olin varma siitä. Yritin tuijottaa hänen pupillejaan. Suusta ei tullut vaahtoa. (Viime vuonna samoihin aikoihin puolukkaretkellä tämä samainen lapsi pisti yhden sienenmurusen suuhunsa, mutta ei saanut siitä oireita, koska sylki evään niin nopeasti pois. Hänellä on siis taipumusta syödä sieniä ja nyt pahin oli kai tapahtunut. Mitkä ovat sienen aiheuttamat myrkytysoireet, en tiennyt.) Seuraavaksi ajattelin, että todennäköisempää on, että lapsi on vain väsynyt. Hän nukkuu yleensä kellontarkat unet klo 12-14 välillä. Nyt ulkoilun takia päiväunet alkoivat vasta kello 15.30. Lapsi hengitti kuitenkin normaalisti ja pystyi tuottamaan välillä selkeää puhetta, joka liittyi senhetkiseen tilanteeseen.
Miehelle en paljastanut tätä sieniajatusta, totesin vain vakaalla kasvattajanäänellä, että tässä näkee, miten tärkeää säännölliset päiväunet ovat vielä tälle lapselle.

Siirryimme istumaan talon parhaaseen nukutustuoliin. Siinä on käsinojat ja se keikkuu ja pyörii ja se on ruma. Mutta unet siinä on mahdollista saavuttaa.
Keikutin lasta, hyrisin melodiatonta unihyrinää, silittelin. Silitin hänen valkoista otsaansa sormellani. Lapsen silmät lupsahtivat kiinni aina, kun vedin hitaasti sormella otsan yli.
Ja silloin oli hetki.
Silitän lasta, väsymyksestä painavaa.
Pizza on juuri otettu uunista, minun pitäisi mennä syömään ja lapsen myös. Takaovella kolistelee lapsia, omia ja vieraita. Hakevat petsoppeja, lapasia, vettä ja kertovat asioita. On lauantai-ilta, verkkainen pysähtynyt hetki, koko viikko on tehty töitä, ruoka tuoksuu aamulla siivotussa kodissa.

Silitän lasta; ajattelen, että ehdin sen sienijutunkin tässä miettiä ja onneksi se ei ollut totta.

1 kommentti:

Ilahdun viestistäsi!