maanantai 12. lokakuuta 2015

12.10.



Äitinä olemiseen liittyy yksi alakuloinen asia.
Se on tämä: on lokakuu/marraskuu/maaliskuu/huhtikuu. On aamu ja sataa räntää. Jalkakäytävää kävelee äiti, joka työntää lastenrattaita. Hänen vierellään kävelee lapsi tai lapsia. He ovat menossa puistoon. On kylmä ja kamala ilma, mutta on mentävä, jotta on hyvä äiti.

Minä tulen tuollaisesta näystä aina alakuloiseksi. (Olen kyllä itsekin kävellyt sellaisessa säässä, enkä aina ole ollut alakuloinen enkä ajatellut, että katsooko joku minua nyt säälien.)
Mutta alakulo tulee siitä, että se äiti menee yksin.

Ennen talot oli rakennettu suljetuiksi pihapiireiksi. Että oli asuinrakennus, aitta, navetta ja muita pikkumökkejä suojaisana pihapiirinä. Talossa asui vanhemmat, lapsia, isovanhempia, tätejä, setiä, renkejä, piikoja. Lapset hyörivät siellä seassa, kurkkivat navetan ovella ja sen sellaista. Oli siinä ajassa paljon huonoakin, varmasti, mutta hyvää oli se, että äiti ei yleensä yksin huoltanut jälkikasvuaan.

Nyt me kuljemme yksin puistoihin, jossa seuraamme toisten olemista omasta kasvatuskäsityksestämme. Meillä jokaisella on omat linjauksemme (lapsi saa kiivetä itsenäisesti/ei saa kiivetä, lapsi saa ottaa kepin/ei saa ottaa, lapsi voi koskea toisten leluihin, jos niillä ei leikitä/ei voi koskea, lapsi saa astua puiston reunamille/lapsi saa käyskennellä parin metrin etäisyydellä äidistä.) Olemme tarkkoja ja huolehtivaisia: tässä sitä kasvatetaan hyviä kansalaisia! Samalla olemme uupuneita yksin, kun emme uskalla sanoa, että voi kun en aina tiedä, mitä näiden kanssa tekisin.

Aikuinen viihtyy, kun on toisia aikuisia. Siksi perhekerhoissa on niin kivaa. Voi jutella ja olla rennosti. Lapsi viihtyy, kun aikuinen viihtyy. Äidin hartiat ovat laskeneet alemmaksi, äiti juttelee, lapsi hihkuu toisten lasten kanssa ja kiipeää liukumäen päälle ja roikkuu melko vaarallisen näköisesti kaiteella, mutta selviää ilman kuhmuja! Kahvi maistuu paremmalta, kun sitä juo toisten kanssa. Yksin kotona keitetty saattaa toisinaan olla kitkerää.
Siksi on niin kiva istua kesällä tuttujen kanssa pihalla ja antaa lasten touhuta omiaan, juosta ympyrää ja heitellä heinää. Siksi on niin kivaa antaa ajan kulua iltaan asti, syödä yhteisestä pöydästä ja juoda vielä lisää kahvia.

Olen ennenkin kirjoittanut tästä asiasta, mutta taas piti kirjoittaa, kun minusta vaan tuntuu, että tämä on tärkeää.

14 kommenttia:

  1. Tämä on tärkeää. <3 Kyllä on vaan mukavampaa lähteä lasten kanssa takapihan puistoon kun näkee ikkunasta että siellä on valmiiksi seuraa sekä lapselle että äidille. Silloin kun näkee, että piha on tyhjä, ajatus ulosmenosta voi väsyttää, samaa olotilaa on hyvin harvoin silloin, kun tietää saavansa itsekin seuraa. Kyllä mulle ainakin lasten kans yksin ollessa aikuiskontaktit on erittäin tärkeitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Aikuinen kyllä tarvitsee aikuisia. Ja lapsetkin tykkää toisten lasten seurasta, Monesti tuntuu, että hankalaa, jos on paljon porukkaa, mutta kyllä omien lastenkin kanssa menee arki kevyemmin, jos niillä käy kavereita täällä. Mun ei tartte ollenkaan vahtia, kun touhuavat keskenään ;)

      Poista
  2. Mä oon ollut aina niin huono (varsinkin siinä kylmässä koleassa sateisessa säässä) puistoäiti. Omalla pihalla on aina tullut pyörittyä, puistoon ois paljon kivempi lähteä jos ois joku äitikaveri siellä kenelle höpötellä :) perhekerhoon me ei olla vielä tähän päivään mennessä selvtty, se on liian aikaisin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puistoissa on ankea seisoskella yksin. En ole niitä äitejä, jotka tekevät haarahyppyjä siellä ja loikkivat hiekkalaatikon reunamilla.
      Jos menen puistoon, menen tuonne yhteen paikkaan, jossa on perhepäivähoitajia. Siellä on aina itelle juttukavereita ja lapsille kavereita.

      Perhekerhossa käydään, jos on vapaata. Kun mulla oli vanhimmat pojat, oli kaikista rankinta arki. Meidän kerrostalon alakerrassa oli MLL:n perhekahvila kerran viikossa kolme tuntia. En USKALTANUT mennä sinne. Rohkaistuin vasta pari kuukautta ennen kuin olimme muuttamassa pois. Ja miten kivaa oli! Harmitti jälkeen päin, että olisi pitänyt mennä niin olisi ollut yksi asia viikossa, jota odottaa ja jolloin esikoisellakin olisi ollut kavereita ja kivoja leluja.
      Nyt olen sitten mennyt perhekerhoihin, kun vauvat ovat olleet tarpeeksi isoja raahattavaksi.

      Poista
  3. Kiitos, Maria! Tämä on tärkeä aihe ja asia <3! Täällä juuri pohditaan, lähteäkö töihin vaiko ei lähteä. Mies tuossa yrittää vakuuttaa, kuinka se muutos piristäisi monen kotiäitinä vietetyn vuoden jälkeen. Ja minua se pelottaa ja hirvittää, vaikka tykkäisin. Sosiaalinen kun kuitenkin olen, niin yksinäinen on kotiäidin elo ja olo. Hyvin osaan tuohon kärryjä työntävän äidin mielikuvaan samaistua. Tämä oli hyvä kirjoitus! Niinkuin aina sinulla on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Nuo arkikuviot on aina iso pohdinnan paikka. Minä välillä haaveilen, että jos olisin kotona ja menisin sinne perhekerhoon, kun nyt en pääse :) Tai että olisi vähän vähemmän töitä ja enemmän aikaa kotona. Mitenkäs nyt näin valitan, kun tykkään olla työssäkin? Semmoista se on. Töissä on kyllä parasta työkaverit, juttuhetket heidän kanssaan ja oman ammattitaidon käyttäminen, joka on kuitenkin erilaista kuin kotiarjessa tarvittavat jutut.
      Aika aikaansa kutakin! :)

      Poista
  4. Ihana juttu! Uskon, että näistä sun ajatuksista saa lohtua ja iloa moni äiti-ihminen! ♡

    Ja tiiäkkö, kun lukee kirjoja, jotka kertovat tuollaisesta elämästä, jossa perhekunnat piikoineen asuvat samassa pihapiirissä, tuntee jonkinlaista haikeutta ja kateutta niitä ihmisiä kohtaan :) mutta totta, ettei se heilläkään helppoa oo ollu kaikinpuolin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, minä haluaisin olla siellä vanhassa ajassa! Vaikka on sielläkin murheet ja huonot jutut ollut. Mutta en panisi pahakseni, kun olisi monta aikuista lähellä ja yhtä aikaa kahvilla ja ruokapöydässä.

      Poista
  5. Vertaistuki, oli elämän tilanne mikä tahansa, se se on tärkeää! Kyllä sitä ei meinaisi arkea jaksaa, jos ei pääsisi jonkun toisen samassa elämän tilanteessa olevan kanssa välillä höpöttelemään ja puhelemaan. Jakamaan sitä arkea ja muutakin. Hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin. Moni asia muuttuu heti, kun sen sanoo ääneen. Jos yksin pyörittelee mielessään, kaikki tavallisetkin jutut kasvavat ja muuttuvat pelottaviksi, hankaliksi jutuiksi. Kun sanoo ääneen, murheet ja väsymys ikään kuin leijailevat pienemmiksi haituviksi eivätkä niin paina enää.
      Näin olen kokenut!

      Poista
  6. Mutta nytpä ollaan jo lokakuussa ja on ollut mitä ihanimmat syysilmat.:) meillä on lähes välttämätöntä mennä sinne ulos vaikkasitä vettä tulisikin vaakatasossa, kun on neljä lasta ja vanhin niistä hädin tuskin 5. Jos ei käy ulkona niin energialataus on aika valtava illalla. Mua naurattaa ajatus että joku katsoisi meitä säälien ikkunasta! Voin sanoa että lähes joka kerta kun lähdenkin vähän apeanakin ulos niin kyllä vain on kannattanut. Taitaa olla minuun i se isoin vaikutus sillä raittiilla ulkoilmalla! Ja sieltähän ne muutkin äidit löytyy, harvoin saa juttukaveria jos ei näe itse hieman vaivaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!
      Tässäpä näkyy meidän ihmisten erilaisuus. Itse olen kokenut ankeana sen ulos raahautumisen, joten voin joskus katsoa säälien sitä äitiä, joka on sateessa yksin matkalla jonnekin. Jollakin toisella se tunne ei käy lainkaan mielessä.
      Tykkään kyllä itsekin käydä happihypyllä. Jos on vapaapäivä, yleensä jokin mutka pienimpien kanssa käydään.
      Ja nyt ilmat on kyllä olleet niin mahtavat, ettei mitään valittamista!

      Poista

Ilahdun viestistäsi!