sunnuntai 27. syyskuuta 2015

27.9.






Aamulla nainen avasi olohuoneen verhon ja huomasi, miten aurinko siivilöityi kauniin aamu-usvan läpi pellolle.
"Onpa ihana usva", hän sanoi ääneen ja haki kameran. Sitten hän avasi takaoven ja nopeasti vaan, yrittäen olla astumatta yökasteesta märille terassilaudoille, nappasi kuvan. Usva ei ollut kamerassa niin kaunis kuin luonnossa, mutta kuvan myötä hän muistaisi, että tuona aamuna kaikki alkoi ihailulla.

Myöhemmin illan suussa hän talsi pihamaalla, keräili syksynmärkiä roskia, rikkinäisiä kesäleikkien rikkomia hiekkaleluja, lakaisi portaita. Sitten hän asetteli utuiset kanervat ruukkuihin ja mietti, että vastahan hän istutti näihin samoihin purkkeihin kesäkukkia. Se kesä meni, kukat kuihtuivat ja on syksykukkien vuoro. Sama haikeus tuntui mielessä, kun hän kantoi kesäkalusteita varastoon ja vei liinan pöydältä pestäväksi. Tämä kesä oli nyt kerrassaan tässä.

Lapsi tiiraili itseään lammikosta, läiskytti sitten vettä ja tiiraili taas. Nainen huomasi, että tuossa oli yksi hänen toteutunut unelmansa. Ja nyt hymähdys: se unelma olikin asfaltti eikä vettä läpsyttävä lapsi (vaikka sekin oli unelma, mutta kaikki tietenkin ajattelisivat tällaista tekstiä lukiessa, että nyt hän puhuu lapsestaan, mutta silti hän ajatteli sellaista materiaalia kuin asfaltti). Asfalttia siksi, että ensi kesän lämmössä tapahtuisi sellainen asia, joka kesästä tulee mieleen: Lämpimän päivän ilta viilenee, mutta sen lämpö on varastoitunut asfalttiin. Kun nainen kävelee siinä, se on paljaiden jalkojen alla lämmin ja ilmassa väreilee jokin, joka kesäpäivistä jää jäljelle, kun alkaa yö. Nyt se kaikki on hänen omalla pihallaan; hän voi tavoittaa saman tunteen siinä pihalla kulkiessaan kuin ennen nuoruudessa kaupunkien kuumilla asfalteilla.


Nainen otti myös itsestään lammikon laidalta kuvan; hänellä on ensimmäistä kertaa pipo päässä tänä syksynä.
Sitten hän nosti lapsen pyörän kyytiin ja ajoi hitaasti pellon laitaa toista lastaan hakemaan.
"Kato mikä kuu!" isompi lapsi sanoi ja he katsoivat.
Suuri, keltainen pellon yllä roikkuva kuu, syyskuussa kypsynyt.
"Ota kuva!" pienempi sanoi, sillä hän kai oli oppinut, että kauniit asiat kuvataan.
Kuu jatkoi matkaansa. Se oli pellolla samassa kohden kuin aurinko usvan takana aamulla.

6 kommenttia:

  1. niin se vaan kesä on jäämässä taakse ja syksy todella hiipii eteemme :D saa alkaa hanskoja ja muuta talvisempaa etsimään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmeellisen ihania ilmoja on tälläkin viikolla ollut. Ja eilen myrsky! Mutta totta tosiaan hanskoille on jo tarvetta!

      Poista
  2. Syksyä parhaimmillaan. Tykkään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on! Nyt on niin Syksy, pitää oikein isolla kirjaimella kirjoittaa, että tulee selväksi. Mahtavat värit ja kuulaus. Juuri tuo kuulaus ja raikkaus on syksyn parhaita asioita, nyt olen saanut siitä kyllä nauttia.

      Poista

Ilahdun viestistäsi!