tiistai 26. toukokuuta 2015

26.5.

Olen herännyt monena yönä, kun pienin itkee eikä meinaa rauhoittua. Viime yönä se tapahtui viideltä. Otin kolmetoistakiloisen kainalooni, käsivarteni meni mutkalle. Mutta se on pienempi paha kuin nukkumattomuus. Olo oli jännä: harmittaa, että uni katkeaa, pää tulee kipeäksi, mutta vastapainona olen iloinen, että saan lapsen nukahtamaan. Tämä on minun tehtäväni.

Silti joka päivä tulee hetkiä, jolloin vain olen, vailla vaatimuksia, kiitollisena.
Eilen neuloin portailla sukkaa ja kuulostelin, mitä tekevät omat lapset ja vierailevat lapset (pieninkin siellä muiden seassa).
Viime viikolla kävin kaksi kertaa kahvilassa. Aina kun sellaista tapahtuu, minulla on yhtä hämmästynyt ja iloinen olo: tämä kaikki tapahtuu minulle, tällaista hyvää on olemassa.
Kun pääsen töihin, ihmettelen aina: keskellä päivää juttelen toisten aikuisten kanssa, teen mukavia asioita, jotka eivät tunnu pakolta ja juon kahvia, joka ei ehdi jäähtyä kupissa. Tällaista hyvää on olemassa.

Lapsena minulla oli paljon vaatimuksia ja vastuuta. Kun kaksi ensimmäistä lasta syntyi, meinasin romahtaa: olen kotona, yksi lapsi sylissä, toinen lahkeessa roikkumassa, kaikki on nyt tässä, eikä minulla ole tilaa hengittää. Se kaikki jäi minuun tiukasti kiinni.

Siksi nyt, kun tulee vapauden hetkiä, ne tuntuvat yhä ihmeeltä.

6 kommenttia:

  1. Sinun polkusi kuulostaa minun polultani, edelleenkin!
    Aamulla herään niska jumissa, kolmetoistakiloinen nukkuu taas poikittain tyynylläni. Olen iloinen, että huonoilla unenlahjoilla varustettu lapsi nukkuu edes jossakin. Tuo tunne oman tilan, jopa hengitysilman, puutteesta on niin tuttu ja vahva. Toistakymmenen kotiäitivuoden jälkeen minäkin olen lähtenyt töihin kodin ulkopuolelle. Juuri tuota hyvää on minunkin elämässäni tällä hetkellä. Töistä palattuani jaksan taas olla äiti. Enkä olisi uskonut, miten oikeassa työssä käyminen virkistää :)!

    t. Lissu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Lissu, onpa mukava kuulla sinusta! ♡
      Oman tilan puute on joskus kipeä tunne, mutta toisinaan pienikin yksinäinen hetki riittää tuomaan vapautta. Ja työ on niin ihanaa! Parasta olisi, kun voisi sopivassa suhteessa yhdistää kodin ja työn, ei liikaa kumpaakaan.

      Poista
  2. Olipa taas tuttuja ajatuksia. Rohkea teksti. <3 Sata sydäntä.

    Nyt kun nuorin on jo kolme, monesti pysähyn miettimään, että onpa elämä välillä väljää. Eikä tuu enää niitä ajatuksia, että saispa joskus ees hengittää yksin. Mietin monesti, miltä tuntu ku kaikki oli ihan pieniä. Tai oli koliikkivauva. Tai kun kuopus osas kiivetä, mutta ei kävellä, tai ei vielä leikkiny.
    Sitäpaitsi nykyään osaan lähtä yksin. Mutta ehkä parasta ja voimaannuttavinta nuo hetket kun saa vaan olla omassa kojissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Erja! ♡

      Minäkin ajattelen välillä ihanaa voima-ajatusta: kaikki eivät enää koskaan ole kerralla pieniä. Olen selvinnyt siitä. Nyt on onneksi toisessa päässä jo vähän isompia ja järkevämpiä - eilen pojat paistoivat iltapalaksi lettuja, ihmeellistä!
      Välillä on hetkiä, että olen yksin: pojat jossakin, tyttö kavereiden kanssa, pienin päiväunilla. Mahtava tunne, että on niitä suvantohetkiä keskellä päivää!

      Poista
  3. pieniä arjen iloja,niitä on aina ja kaikkialla,kun vain hoksaa katsoa ja huomata ne...pikkuiset kasvavat liian äkkiä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iloa on, kun vain huomaa ja muistaa! :)

      Poista

Ilahdun viestistäsi!