lauantai 7. helmikuuta 2015

7.2.

Tulppaanit ovat kuihtuneet, mutta ovat kuihtuneenakin kovin kauniita.

Yksi läheinen elämä on kuihtunut pois. Katsomme kuvaa, jossa aikuinen lapsi niin hellin käsin silittää kuolleen vanhemman kasvoja. Kerran oli aika, jolloin vanhempi hellin käsin hoivasi pientä lastaan; nyt lapsi hoivasi vanhusta juuri niin.

Katsomme muutama vuosi sitten otettua kuvaa, joka on täynnä salattuja merkityksiä. Vanha mies on veneessä, kasvot ovat kuvassa niin, että katsovat menneeseen. Pää on kallellaan, ehkä hän kuulee menneiden päivien kaikuja? Muisti on jo sellainen, ettei kaikkia hetkiä tavoita, unohdus on alkanut. Rannalla katsoo vaimo, mutta hän ei tälle matkalle pääse. Vanha mies on aloittanut yksinäisen hitaan soutunsa kohti unien kultamaita.

Lapset ihmettelevät aikuisen surua. Kuka itkee? Milloin sä aloit itkee? Pakahduttava suru on niin iso tunne, ettei lapsi tiedä mitä sille tehdä. Hän nauraa; se tuntuu aivan väärältä, mutta ehkä se on luonnollista, kun ei ymmärrä tätä kaikkea. Sitten lapsi tyhjentää kaapista viisi kuusi seitsemän albumia ja etsii tuttuja kuvia. Eräässä niistä vanha mies on vielä nuori ja virkeä, suoraryhtinen ja naurua silmissä. Sellainen on minun mieheni nyt.

Kun vanha mies vielä eli päivästä toiseen haalistuvan muistinsa kanssa, läheiset kantoivat monenlaisia tunteita. Voi sitä hupsua, sellaista tekee. Kyllä on hassua. Väsymystä, turhautumista, ärtymystä - muistamatonta on raskasta ymmärtää.
Mutta kun hän ei enää hengitä - hauras, liljanvalkea vanhus - se kaikki unohtuu.

Tulevat hyvät muistot. On vain hellyys ja rakkaus.

12 kommenttia:

Ilahdun viestistäsi!