maanantai 2. helmikuuta 2015

2.2.


Kun vieraat lähtevät, minulle tulee aina tyhjä olo.
Ensin talo on ollut täynnä ääniä, puhetta, nauramista, puhetta niin paljon, ettei kukaan edes välttämättä sitä kuuntele. Kahvia ja vaihtuvaa syötävää (kahvi maistuu parhaalta, kun sitä juo muiden kanssa).
Sitten he menevät, tämä kylähetki ei koskaan enää toistu.

Pienenä tuntui samalta.

Olimme heinäkuut mökillä, ja siellä oli paljon serkkuja. Aurinko paistoi, paitsi joskus satoi ja silloin ilma tuoksui kosteilta koivunlehdiltä.
Meillä oli tiskivuorot, joista oma vuoro tuli aina liian nopeasti. (Kastikekattiloita, joiden pohjalla kellui pieniä jäämiä sipulivoikastiketta tai ruskeaa kastiketta, paistinpannuja, eriparilautasia ja mukeja, haarukoita ja lusikoita, joissa oli sellainen puikula malli, ettei missään muualla aterimisssa ole sellaisia.  Kun nyt harvoin näen sellaisen haarukan, tunnistan heti, mökkihaarukka!) Ovelimmat kattilantiskaajat tekivät niin, että eivät tiskanneet kattilaa omalla vuorollaan, vaan jättivät sen likoamaan seuraaville. Lika irtoiaisi silloin parhaiten.

Meitä varten oli rakennettu pihalle puinen tiskausteline, jossa oli paikat vadeille ja kuivatuspaikat erilaisille astioille. Me olimme koululaisia, mutta reippaita tiskareita. Astiat puhdistuivat, vesi roiskui välillä niidenkin päälle, jotka tulivat liian lähelle ihmettelemään. Luonne näkyi tiskaamisessakin: joku vaihtoi tiuhaan vettä, jotta tulee varmasti puhdasta, joku huiski samalla hiutaleisella vedellä kaikki  läpi. Ei tarvitse vaihtaa, ihan on puhdasta!

Iltaisin mummo paistoi lettuja ja hän paistoi ensin kaksikymmentä senttiä korkean pinon ennen kuin niitä sai alkaa maistella. Silloin kaikki saivat heti, eikä kenenkään tarvinnut odottaa. Heilutimme muovilautasia sylissämme: joko saisi ottaa, mutta ei vielä.
Setä savusti ahvenia. Ja mikään ei tuoksu niin kahdeksankymmentäluvun kesiltä kuin savustettu kala ja se sade tuoreissa koivupuissa. Sormet menivät mustiksi ja rasvaisiksi ja haisivat inhottavasti kalalle, mutta savustettua ahventa ei kyllä juuri mikään ruoka voita.
Joimme kahvia, jota keitettiin niin vanhaan termospulloon, että se ei varmaan täyttäisi nykyisiä terveys- ja siisteysvaatimuksia. Tädit ja sedät kertoivat juttuja, ja mummo, ja nauroivat.

Meillä ei ollut huolia, mikään varjo ei vielä yltänyt päällemme. Äideillä ehkä oli huolia. Koko ajan piti tehdä ruokaa: kun yksi kastike valmistui ja syötiin, oli jo seuraavaa mietittävä. Meteli oli kova, mutta se ei meitä haitannut. Lattia kolisi aivan tietyllä tavalla, kun pomppi portaat sisälle ja rämähtävästä eteisen ovesta peremmälle. Kellari tuoksui maalle.

Niin meni heinäkuu. Serkut pakkasivat pyykkinsä mustiin jätesäkkeihin ja lähtivät aina aamutuimaan ajamaan, sillä kotimatka oli pitkä.
Tiskit oli tiskattu, vielä viimeisen kerran yhdessä teimme vuoron ja hitaasti kuivasimme vettä astioista ja pöydän pinnasta. Tämä kesä oli tässä. Astiat olivat alakuloisesti liikkumatta paikallaan, nyt ei tulisi käsiä, jotka niihin aivan kohta taas tarttuisivat.
Äänet vaipuivat, ovi vinkaisi hitaasti, kun siitä yksin meni, pihalla ei ollut ketään.
Seisoin pirtin lattialla, maali oli harmaata jalkojeni alla, hennot kukat varisivat vesilasimaljakossa. Ne jäisivät siihen, vaikka me lähtisimme, ja joku seuraavana tuleva poimisi edellisen kesän hapertuneen muiston pois pöydältä.
Aurinko tuntui erilaiselta kuin eilen.

Oli hiljaista ja tyhjää. Nämä hetket eivät toistu.

14 kommenttia:

  1. Ihanan haikea kirjoitus.. tunnetta täynnä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haikeus minullakin oli mielessä ja kulminoitui juuri tuohon hetkeen, kun seison yksin lattialla ja auringonvalo tekee laikkuja hiljaiseen huoneeseen. Haikeus on kaunista, muistot ovat kauniita.

      Poista
  2. Kiitos tästä tekstistä... jotenkin pääsin kurkistamaan sinne minäkin, ihana, lapsuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ehkä näiden myötä voi jokainen matkata omiin lapauuden muistoihinsa!

      Poista
  3. Minä aina haikeana mietin, että ihania kesiä ollut teillä isommilla serkuilla. Silloin kun me oltiin kesäisin mökillä, siellä harvoin oli muita sukulaisia yhtäaikaa. Vaikka ne viikon kesälomareissut mökille ihan omalla väellä on kyllä ihania muistoja nekin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Teillä on ollut hyviä kesiä, mutta erilaisia. 80-90-luvun alku oli oikein kulta-aikaa näille meidän muistoille. Se on kyllä totta, että saman perheen eri-ikäisillä lapsilla on ihan erilaiset muistot, kun yhteiset kokemukset ja tapahtumatkin on niin erilaisia.

      Poista
  4. Nämä hetket ei toistu, mutta nämä on niitä hetkiä jotka elämässä kantaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tämä oli oikein kultakimpaleen arvoinen ajatus! Nimenomaan noiden hyvien hetkien kautta voi kerrata menneestä mahtavia asioita.

      Poista
  5. Sitäpä itse olen miettinyt, että kunpa osaisi, voisi omille lapsilleen "aiheuttaa" yhtä mieleenpainuvia lapsuusmuistoja, kesämuistoja, lomamuistoja kuin itsellä on. Ei samoja, sitä ei kannata edes yrittää, mutta yhtä vahvoja kuitenkin. On niin ihanaa vaikka haikeaakin, kun ON niitä muistoja :).
    Eikä sen tarvitse olla mitään puuhamaahilavitkutin-kesänviettoa, vaan jotain tuollaista aitoa yhdessäoloa ja jopa aika arkisiakin juttuja - niin kuin nyt tiskaaminen :D.
    Saman toistuminen on myös hyvä asia. Lapset itse pitävät perinteitä (yllättävän) tärkeinä, olen sen huomannut, kun omat lapset alkavat olla jo aikuistumassa ja ainakin teini-iässä.
    Meillä jokakesäinen ahvenanmaanmökkiloma sisältää menopäivän ruokakauppakäyntiä ja jätskituutteja myöten todella tarkkoja tiettyjä "rituaaleja", joista itse voisi vaikka luopuakin, mutta lapset eivät millään :D.
    Voisin jopa veikata, että ainakin osa meidän lapsista tulee siirtämään jossain muodossa tuon ahvenanmaanmatkailun myös o iin perheisiinsä - kuten olen itsekin tehnyt.
    Juuri eilen oli puhetta 17-vuotiaan nuorukaisen kanssa puhetta, että koskaan ei tiedä, mistä asiasta voikin tulla todellinen oman perheen "Tradition" (vrt. Viulunsoittaja katolla). Eikä niitä siis tosiaankaan tarvitse väkisin miettiä, parhaat jutut syntyvät ihan itsestään aikojen kuluessa...
    Saat aikaan filosofisia mietintöjä ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tässä oli paljon pohdittavaa!

      Ihan tavallisesta syntyy syviä muistijälkiä. Jollakin se on varmaan yhteiset asuntoautoreissut, leirintäalueet, mökillä oleminen. Meillä on muutamia vakioreittejä, joita lomilla ajamme. On syntynyt traditioita jo niille: tietyssä paikassa kahvit, tietynlaiset eväät mukaan. Itekin nyt vanhempana muistan, kun mentiin mummolaan niin mitä toistuvia asioita matkoilla oli: eväiden syömisen sai aloittaa tietyssä kohdassa matkaa. Eväät on tärkeitä juttuja! :)
      Tärkeetä on myös se, että kokemusta on jakamassa useampi. Silloin voi aloittaa keskustelun: "Muistatko kun..."

      Poista
  6. Hih. Meinasin vielä jatkaa tuota kommenttiani lauseella: "Kaikkein parasta on, kun on yhteisiä muistoja jonkun (sisaruksen, serkkujen jne.) kanssa ja voi vain sanoa: "Muistatko kun..."
    Mutta ajattelin, että tuli niin pitkä kommentti muutenkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin se menee, että muistatko kun… Sitten alkavat pitkät tarinat :)

      Poista
  7. Oi mitä muistoja! <3 ihan kuin jostain kirjasta. Sitä vaan toivoo että omilla lapsilla on aikoinaan samankaltaisia muistoja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja ajattele, että ihan tavallisia asioita! Meillä oli nyt muistojen valossa yhtä ihanaa kuin Melukylän lapsilla tai Marikilla ja Liisalla :) Sellaisesta tavallisesta voi rakentua pitkäkestoisia hyviä mielikuvia.

      Poista

Ilahdun viestistäsi!