maanantai 16. helmikuuta 2015

16.2.

 

Irrallisia ajatuksia.

Kun lähden aikaisin töihin, aamupalaksi on näköjään valikoitunut banaani ja keitettyä vettä, jonka seassa on loraus maitoa. Kuulostaa aika ällöttävältä, mutta on kätevää aamuisin. Banaanin syö nopeasti ja se täyttää vatsaa, kuuma vesi lämmittää ja kai se lämmin maito on jollakin tavalla turvallista. Se oli ensimmäinen irrallinen ajatusrakennelma.

Toinen on tämä: en tiedä, mikä minusta tulee isona. Tätä olen miettinyt jo pidempään. Haluaisin ehkä opiskella lisää ja tehdä vaikka myssyjä. Kummallakaan ei elä, mutta kumpikin voisi muuten olla mukavaa. Suomessa syntyy joka vuosi yli 50 000 vauvaa, joten luulisi pikkumyssyille olevan tarvetta (taitaisivat myös aika ja kädet loppua). Luin lehdestä, että kannattaisi olla opo, erityisopettaja, puheterapeutti tai lääkäri niin olisi töitä. En ole mitään niistä, mutta ihmisen mieli, uuden oivaltaminen, oppiminen ja luovuuden löytäminen kiinnostaisivat. Samaisesta lehtijutusta luin myös:
"Jokaisen ihmisen sisällä on kukka, jokin asia, missä hän on kauneimmillaan ja parhaimmillaan".
Tietyllä tavalla odotan edelleen oman kukkani löytämistä.

Kolmas ajatus on tämä:  olen kiitollinen, että voimme jakaa lastenhoitoa miehen kanssa puoliksi. Jos tekisin sitä joka päivä yksin, en jaksaisi. Eilinen oli kamala, yksinäinen, pitkä iltapäivä ja ilta; viikonlopussa oli kaksi pitkää päivää. Koin jopa epätoivon ja äärirajoilla olemisen tunteita. Sellainen minä olen; väsyn omien lasteni kanssa. Oli tavallisia, levollisia hetkiä. Oli kinaa ja huitomista. Sitten särkyi yksi juomalasi, lelut ja kirjat ropisivat pitkin olohuoneen lattiaa yhden kiukunpuuskan seurauksena.
Ajattelin, että sadat, jopa tuhannet suomalaiset äidit pienten lastensa kanssa kokevat näitä samoja tunteita: epätoivoa, väsymystä, kaiken päälle kaatumista, yksinäistä vastuuta, äärirajoilla olemista. Minä ymmärrän heitä, minä niin ymmärrän. Silloin auttaisi, kun ovesta tulisi sisälle joku tavallinen ihminen, jolle voisi puuskahtaa: "Meinaan tulla hulluksi, enkä jaksa". Silloin niille tunteille kävisi puff vaan, ne hieman pienenisivät, koska niin käy aina, jos jakaa omaa oloaan. Tavallinen ihminen voisi kerätä niitä leluja, imuroida ja keittää nakkikeiton ja vielä kahvit.

18 kommenttia:

  1. Tänään on ollu tällä kotiäidillä huono päivä(niin maanantai!), lapset kiukutelleet ja riidelleet yms. Itse aivan hermo kireällä ja väsyneenä... Sitten tulin sun blogiin ja luin tämän niin kyllä helpotti. Jotenkin sitä kuvittelee olevansa maailman ainut äiti, joka väsyy omien lasten kanssa ja kokee niitä epätoivonkin hetkiä. Sinä se osaat kirjottaa aiheesta kuin aiheesta niin aidosti ja elämän makuisesti! Tämä blogi on kyllä ihan mun lemppari, kiitos sulle tästä! -eräs äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta viestistä!
      Ihan varmasti monessa talossa koetaan samanlaisia tunteita! Sitä vaan oman kurjuuden hetkellä aina ajattelee, että on maailman ainoa sellaisia ajatuksia miettivä äiti. Onneksi mullakin tuon ankeus-illan jälkeen on ollut tällä viikolla monta hyvää päivää!

      Poista
  2. Kun kolmas lapseni syntyi, meni kaikki sillätavalla normaalisti pieleen, kuin vaan voi mennä. Lapsi huusi kun maitoa tuli liikaa ja huusi itsensä aina sinisenkirjavaksi heltymättä mitenkään ennen kuin oli saanut huutonsa itsestään pihalle. Hän myös heräsi makuuhuoneessa pelkkään peiton kahahdukseen, saati kyljen kääntämiseen. Itse kotiuduin sairaalasta kuumeessa ja flunssassa. Kotona toiseksi nuorin oli vähän yli 1-vuotias vasta. Ei kulunut montaa yötä kun lapsi huusi sitä samaa tukehdun-tähän-maitoon-huutoaan, vaikka suurinpiirtein päälläni seisten yritin imettää /lypsää ensin/ antaa ensin siitä vähemmän täydestä puolesta /lypsää ja antaa pullosta. Tuntui että se itku meni mun pääkallosta läpi ja särki ja vihloi sitä kuunnella, sydän tuntui ihan tärisevän itsellä siitä kun tiesi ettei nyt sillä hätä ole, mutta oli kuitenkin. Sanoin sitten kerran miehelle, että mä menen nyt hetkeks tonne mihin se itku ei kuulu (mies hyssytti vauvaa ja pullossa ootti maitoa). Menin sitten pihalle asti, ulko-oven vieressä oli penkki ja istui siihen yöpaidassani. Marraskuussa. Vesisateessa. Katos suojasi senverran minua etten ihan kastunut. Sateenropina rauhoitti kovasti ja hetken päästä menin jo ihan tyynenä sisälle. Oikeasti en ollut siellä kuin ehkä viis minuuttia, mutta se tuntui tunnilta! lapsi oli tietysti jo tyyntynyt ja imetin häntä lämpimässä peiton alla ilman mitään ongelmia. Sen jälkeen mua on aina kannatellut se tieto, että viisminuuttia on aina mua varten, viis minuuttia jossakin yöilmaa haistelemassa (tai päiväilmaakin) ja taas jaksaa. Vaikka lapsia on sen jälkeen tullut viisi, niin en ole minuuttejani käyttänyt, mutta siellä ne edelleen on mulla jemmassa :D Annan sulle niistä muutaman, jos tuntuu että tarviit <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä!
      Lähes itkettävän kaunis mielikuva: marraskuinen sade, joka oli sillä hetkellä juuri parhaalla tavalla auttava hetki!
      Joku on joskus sanonut, että kaikki koostuu tilanteista: eihän ne ankeat tilanteetkaan ikuisuuksia kestä, sitä vaan erehtyy niin luulemaan. Tuo päivä oli semmonen, että pieniä ankeuksia kertyi toistensa päälle pitkin iltaa ja lopullinen niitti oli se, että ruokailun alkaessa rupesinkin imuroimaan lasinsiruja lattialta. Silloin tuli jo itku.
      No, siitäkin selvisin.
      Olen yrittänyt pitää voima-ajatuksia, joihin voisin kamaluuksien hetkellä paeta, mutta sitäkin pitäisi näköjään harjoitella, koska en ole niitä muistanut käyttää apuna viime aikoina!

      Poista
  3. Pitkät illat yksin lasten kanssa on kyllä raskaita. Sen voi ymmärtää vain toinen vuorotyöläisen puoliso. Helpointa olisi, jos illan voisi katkaista jotenkin, käymällä vaikka kirjastossa tai uimassa. Tai kylässä. Sitten tulee tilanteita, jolloin on pakko olla kotona, sairastelua, supistuksia, ei ole autoa. Niinä iltoina hermot on välillä tosi kovilla. Minulla auttaa, kun soitan puolisolle ja vähän marisen, hänellä on taito kuuntelemalla ja juttelemalla kääntää ilta paremmaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten tulee itelle säälittävä reppanaolo, ettei yhtä iltavuoroa kestä… Ja joku kestää sen, että toinen on reissutyössä vaikka viikon kerralla kotoa pois… Monesti meillä on jokin ohjelma iltavuorolle just pelastusmielessä mietitty: kirjastossa, kaupassa, pikkuherkun syömistä, lettujen paistoa tms. Sunnuntait on mun mielestä pahimpia: koko maailma on pysähtynyt ja ite on yhtä pysähtynyt :) No, elättelen toiveita, että kesällä vaikka ollaan iltaisinkin ihan eri fiiliksissä!

      Poista
  4. Kiitos tekstistä! Tämän aamun tunteita lasten kanssa! Tämä helpotti että se on ihan sallittua tuntea niin ilman että olisi hullu.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle! :)
      Välillä on vähän enemmän, välillä vähemmän sekopääolo! Äiti tuntee samat tunteet kuin kuka tahansa. En enää vuosiin ole jaksanut pitää yllä äitimyytin aatteita, että olisin jaksava, hymyilevä, uhrautuva, kaikkeni antava emo. (Silloin olen, kun lapset ovat vaikka oksennustaudissa tai hirveässä kuumeessa, en muista omia tarpeita, kun hoidan lapsia. Parhaimmillani olen oksennustauteja hoitaessa; ei ole vaihtoehtoja, on mentävä tulta (ja sitä kuraa) päin!)

      Poista
    2. Mies on tehny tämän viikon töitä lähellä. Lähteny aamulla ennen ku muut on heränny ja illalla myöhään tullu kotia. Tänään näyttää menevän yöhön asti. Sen opin, että reissutyö sopii meille paremmin. On vain yks päivä viikossa, jolloin vahtaan kellon hitaita viisareita. Tällä viikolla neljäs päivä jo kun ootan toista kotiin. Ja lapset tietenki aistii sen. 😐

      Poista
    3. Kiitos hyvästä jutusta! Samanlaista täällä. Elämä on valintoja vai onko? On ja olen tyytyväinen elämääni. Tuohon valinta- sanaan törmäsi tässä muuan päivä sitten: lopetin sen ihmisen kanssa vuoropuhelun sanomiseeni, että minulla on kaikki hyvin. Tuota vuoropuheluani tosin käyn alituiseen; onko kaikki ja kysynpä sitä ääneenkin lapsiltani. Miehelleni marisen aivan turhan usein...mutta aika- ajoin annamme toisillemme palautetta - jaksamme taas. Kerran kun otti päähän kiukut yms.ja mies oli tietty kotona , ajoin 40 km ja saatoin ehkä ihastella maisemia��..... Kotiin kannattaa aina palata❤ t. Pirta

      Poista
    4. Erja: ihailen tuota sinun asennettasi! Ehkä siihen oppisi, jos olisi pakko, mutta nyt en vielä ole oppinut :) Juuri nyt tuntuisi hyvältä se, että olisi päivätyö. Vuorotyöläiselle esim. viikonloput ja juhlapyhät ovat erilaisia kuin "tavalliselle" työläiselle. Sitä ehkä on kotona tai sitten ei, ja siihen on tyytyminen.

      Poista
    5. Pirta: Elämä on valintoja, se on totta. Ja valinnat pitäisi pystyä tekemään niin, että on tyytyväinen niihin ja seisoo vankasti päätöstensä takana. Välillä ainakin minun jalkani huojuvat, en ole aina niin varma. Mielestäni välillä voi olla myös tyytymätön: tyytymättömyys ohjaa siihen, että miettii mistä ne tunteet kumpuavat ja voi tehdä korjausliikkeitä siihen suuntaan, että tilanteet menisivät paremmin. Jatkuva tyytyväisyys ei minun mielestäni ole hyväksi; silloin saattaa kyllästyä ja tuudittautua huonoonkin oloon. En nyt tällä tarkoita sinun tai minun elämääni vaan yleisellä tasolla :)

      Poista
    6. Toki minunkin jalat huojuvat valintojen edessä ja jälkeen ja olenpa todennut senkin, että pieleen meni�� Aikasa sitä jaksaa huonoakin oloa, luulen niin, mutta vain aikasa. Kaikki on tarpeellista loppuviimein, paitsi roina�� t. Pirta

      Poista
  5. Täällä kans yksi äiti, joka tykkää olla kotona ja rakastaa lapsiaan...vaikkakin arkielämässä sitä joskus ihmettelen, että miten sitten täällä huudan lapsilleni ja hermoan joka asiasta? Enkä nauti siitä, että lapsella on oma tahto, hän on siis omanlaisensa jne. :) Kummallista tämä äidin elämä.
    Joskus ajattelen kauhulla, että pitäis laskea kymmeneen ja nauttia oikeasti näistä hetkistä, tämäkin hetki ja päivä ovat jonkun lapsuus. Ja minä vain pingotan!

    Tämä oli pakko laittaa:
    Tulee päivä, äiti, jolloin en enää itkekään, kun lähdet huoneesta.
    Tulee päivä, jolloin et kuule minun kiukuttelevan kauppareissulla.
    Jonain päivänä, isä, en enää pyydä sinua halaamaan keskellä yötä.
    Joain päivänä et enää muista, milloin viimeksi joutuit pyyhkimään poskilleni levinneen suklaan.
    Koittaa yö, jolloin et herää vain huomatakseni minun nukkuvan poikittain tyynylläsi.
    Koittaa aika, jolloin minua ei enää tarvitse kantaa unisena autosta omaan sänkyyn tai kuljettaa reppuselässä kotiin, kun pienet jalkani eivät jaksaneet perille saakka.
    Elä siis kanssani hetkessä, äiti.
    Ota ilo irti jokaisesta päivästä, isä.
    Sillä koittaa päivä, jolloin en enää ole pieni.

    Suloista, raastavaa! :)
    Ja kiitos ihanasta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja ihanasta runosta!
      Äidin elämä (ja muukin elämä) on ristiriitoja täynnä, siitähän se raastavuus tulee. Pitäisi vaan yrittää muistaa se, ja kestää ristiriidat ja keskeneräisyys.
      Se on kuitenkin onnellista, että olemme kaikki täällä elossa ja toistemme lähellä. Loppujen lopuksi lasin rikkoutumiset ym. jutut ovat niin pieniä asioita - sitä ei vaan sillä uupumushetkellä muista.

      Poista
  6. Voi miten tutulta kuulostaa <3 ne illat on ehdottomasti kaikkein pahimmat olla yksin lasten kanssa! Ja eipä siinä tarvi kuin lattialle pöydältä lävähtänyt pikkulego-laatikko niin tulivuoren purkaus on valmis :/ ja oikeasti sitä on välillä niin väsynyt ja vihainen ja ärsyyntynyt että itku tulee siitä että joku ei kehoituksesta ja toisestakin huolimatta tottele puhetta..mikä ihana ääni se onkaan kun ulko-ovi kolahtaa ja tiedät että sielä tulee se, joka ottaa sun kanssa vastuun siitä hommasta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksin jaksaminen on niiiiin väsyttävää välillä! Siksihän ne tulivuoren purkautumiset syntyvät lopulta millin kokoisista asioista.
      Tuo oven kolahdus on maailman parhaita ääniä: tulee toinen aikuinen, joka kuuntelee kaikkea, laittaa ruokaa, pyyhkii vessassa kävijää, vahtii pienimmän pomppuja, vastaa kysymyksiin, hämmentää ruokaa… Ettei kaikki ole yhden aikuisen varassa.

      Poista
  7. Kiitos tästä. Pelastit päiväni <3

    VastaaPoista

Ilahdun viestistäsi!