keskiviikko 28. tammikuuta 2015

28.1.



Mitäpä kertoisin elämästä?

Sellaista kysymystä mietin, kun aamulla mentiin kerhoon. Minulla oli taas rattaat edellä ja pulkka perässä. Yritin kävellä hitaasti, ettei tulisi liian hiki. Silti hiukset ehtivät lätsähtää pipon alla epäkuohkeiksi. (Ajattelin sitten, että tässähän ollaan äitien ja lasten kerhossa tavallisena keskiviikkoaamuna, jospa lättänä kampaus kelpaisi.)

Kävellessä mietin myös sitä, että mitä me ihmiset toisissamme pelkäämme. Aika harvoin on todellisia kohtaamisia; yleensä puhutaan vain mitä on tehty, mitä jäi tekemättä, mihin matkustetaan ja milloin mökkeillään. Tuntuu, että ihmisen kohtaisi paremmin, jos puhuttaisiin siitä miltä tuntuu ja mitä on ajatellut. Ja taas tuli ajatus, että pidämme sileää kuorta yllä. Tässä sitä mennään tehtävästä toiseen, ystäviä ympärillä, ei mitään hätää!

Minun tarinani on se, että väsyn ja kuormitun helposti, en jaksa osallistua läheskään kaikkeen. Ystävät eivät pyöri ympärillä, sillä olen hidas tutustumaan. Hetkittäin ajattelen, että saisinpa vauvan, syntymälämpimän linnunmunan muotoisen käärön. Viiden minuutin päästä ajattelen, että onneksi ei ole vauvaa, kun juuri ja juuri näiden neljän kanssa selviän. Sitten mietin, että käyttääkö meillä kukaan enää koskaan niitä 50-senttisiä maailman hellyttävimpiä pöllösukkahousuja.

Murehdin lapsiani, joista jokainen on ainutlaatuisen arvokas. Murehdin sitä, etten muista ajatella sitä arvokkuutta, kun paasaan jostakin tehdystä tai tekemättömästä kolttosesta. Ymmärrän, miksi lapsi toimii siten kuin toimii ja sitten en ymmärrä, kun kuohahdan. Aina! Taas! Ikinä täällä ei osata! Mitä nyt!
Lapsi kerää omaan hyllyynsä tavaroita ja joissakin lukee: Ei saa koskea tai tulee turpaan. Hänellä on omat ajatuksensa, jotka minä aina ennen tiesin, kun hän kertoi kaiken ääneen, nojasi kättä poskeensa ja katsoi ikkunaan. Nyt hänellä on salaisuuksia, ja niitä on koko ajan enemmän. Tältäkö minun äidistäni tuntui, kun minä rupesin kasvamaan?
Välillä olen aivan tuskainen: en selviä tästä. En osaa ohjata murrosikäistä. En osaa luottaa sopivasti, vaatia riittävästi. Miten ihmiset selviävät lasten kanssa?

Näitä minä mietin, kun yritin hikoilematta kävellä. Alakuloinen aamutuuli kahisi ohitseni,taivas oli paksussa pilvessä. Tilhet lensivät suurina parvina puiden latvaan ja siitä takaisin pihlajanmarjojen luo. Muistin, että olen juuri lukenut jostakin otsikon Tilhet lentävät suurina parvina.
Tyttö istui pulkassa ja lauloi itse keksimiään lauluja. Yksi säe meni näin: "Hän nauroi ajatuksissaan, hän nauroi ajatuksissaan."

11 kommenttia:

  1. Samoja tunnelmia täällä. Puolituttujen kanssa harvoin puhuu siitä,mitä sydän on täynnä. Vaikka ei täydellistä kuvaa ole tarpeen antaa ulospäin enkä varmasti edes siihen pyri,niin jotenkin suojelee kuulijaa,kun ei muka tunne riittävän hyvin. Oikeasti tekisi mieli jakaa jotain ihan muuta kuin enterorokon kestoa tai ruokavinkkejä. Olen sitten valinnut aika usein,että en lähde ollenkaan porukkaan,vaan kehitetään tekemistä kotona tai oikeasti läheisten kanssa. Itse aattelen,että ne öisten tuntien pimeät peikot jutellaan sitten muualla ja äiti-lapsipiireihin mennään hyvänä päivänä ja asennoidutaan niin,että nyt jutellaan lasten talvihaalareiden kasvunvarasta ja uuden lastentarvikekirpparin valikoimista. Enkä tällä tosiaan tarkoita, että piirien pitäisi jotain ankeita murhe-sessioita ollakaan. Samaa mietin,että laitanko kierrätykseen vauvapulkan vai vieläkö siinä joku uusi ihminen istuu meidän mäellä. Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ehkä nuo kerhot on sellaisia hetkiä, että keskittyy vaikka askartelemaan oman lapsen kanssa ja juttelee semmosella höpöttelytaajuudella. Kyllähän sitä itseäänkin samalla suojelee, kun ei kaada kaikkea elämän kuraa puolituttujen niskaan. Ehkä siksi kaipasin nyt syvissä vesissä vellomista, kun on pidempi aika siitä, kun on todellisia ajatuksia, pelkoja ja ankeuksia jonkun kanssa jakanut.

      Eilen laitoin 1-vuotiaan pieniä vaatteita jemmaan. Sieltä ne pöllösukkahousut laatikosta minua kurkkivat :)

      Poista
  2. Kertakaikkiaan että tykkään näistä sun ajatuksista, niin ihanan rehellistä tekstiä!

    VastaaPoista
  3. Niin minäki. Niin minäki. Niin minäki... Aikalailla joka asiaan. Kuopusta ei sais pitää vauvana, ja salaa käy kajehin oikeita vauvoja ja isoja perheitä. Vaikka väsyn tähänki arkeen. Mietin miks tokaluokkalaisen pitää jo murehtia sotia. Mutta tukka mulla on aina vaan ponnarilla. (en aina jaksa ees kotona kammata)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi.... sellaista tämä on. Oon ajatellut, että lopoujen lopuksi ihmisen elämä on todella ristiriitaista. Tai omat ajatukset ovat. Niiden kanssa pitäisi vaan pärjätä, huh!

      Poista
  4. Eräänä päivänä kaivoin vaatehuoneen yläkaapista kaksi muovilaatikkoa esille. Toisessa luki "askarteluita ym." ja toisessa "vauvanvaatteita". Hellästi kaivoin laatikosta esille itse neulomani pikkuruiset tossut, myssyt ja neuletakit. Esikoiselle neulottu pitsinen villanuttu - vähän leveä ja hihatkin liian pitkät - tuoreen äidin ensimmäinen itse tehty käsityö omalle vauvalle! Sitä neulottiin hartaudella ja sitä rakkaammalta se sitten tuntuikin vauvan päällä. Tiettyihin vaatteisiin liittyy niin valtavan voimakas tunnelataus, ikään kuin niitä haistamalla ja silittelemällä voisin vielä hetkeksi palata niihin vauvantuoksuisiin hetkiin.

    Sitten kaivoin esille askartelut - äidille viilipurkista tehty tipunkeltainen äitienpäiväkukkia varten tarkoitettu purkki, alareunassa lapsen nimi haparoivin kirjaimin, yläreunassa isolla teksti ÄI-TI. Ja kortti, jossa lukee " minun äiti on kiva, kun se työntää minua kottikärryissä kesällä". Salaa pyyhin kyyneliä silmäkulmista.

    Maanantaina lähdemme mieheni kanssa taas lapsettomuusklinikalle. Toive toisesta lapsesta on välillä niin kipeä ja tuskainen, mutta ehkä se vielä toteutuu. Kiitos, että haluat jakaa meille siivun elämääsi ja ajatuksiasi!

    Ps. Täälläkin on paljon tilhiä - istuvat mokomat tuossa pihan aroniamarjapensaassa, liekö pitävät päiväkahviseuraa toisilleen :)))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä! ♡
      Tällaista tämä on: yksi väsyy yhteen arkeen, toinen suree tyhjää syliä. Kipunsa on jokaisella, ei voi rinnakkain verrata.
      Minulla on kans yksi tuollainen tunnevaate. Neuloin meidän toiseksi vanhimmalle talvilapselle villapuvun. Takki on leveä, napit vähän hassusti. Mutta sitä on pidetty! Kaksi seuraavaakin ovat sitä käyttäneet, vaikka on muitakin villavaatteita ollut. Jostakin syystä tuo muotopuoli itse tehty on valikoitunut sairaalastahakuvaatteeksi ja vauva-aikojen pukineeksi. Ehkä se lämmöllä ja rakkaudella tehty vaate valikoituu.

      Kaikkea hyvää teidän haaveillenne! ♡

      Poista
  5. näitähän sitä tulee pohdittua,joka elämän tilanteessa <3 nyt on saanut opetella hyväksymään senkin,että ne ensimmäiset poikaset kokeilevat omia siipiään pesän reunalla,kantavatko ne? Haikeaa aikaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäiset kasvavat ja kaikenlaiset muutokset ja kasvun kivut tulevat sitä kautta meille vanhemmillekin. Mutta jokaisen kanssa ne samat käy varmasti läpi.
      Kyllä ne siivet kantavat, ovat meitäkin kantaneet! ♡

      Poista
  6. Onpa sinulla maukkaita juttuja ELÄMÄSTÄ. Luin muutaman kirjoituksesi heti aamutuimaan. Kiitos! T. Pirta

    VastaaPoista

Ilahdun viestistäsi!