lauantai 10. tammikuuta 2015

10.1.

Olen vilkuttajaäiti.
Katson aina ikkunasta lasteni menoa.
Kun koululaiset lähtevät, katson niin kauan, että he kääntyvät kulman taakse. Pyörät hoipertavat aamulumisia auraamattomia teitä, ja aina se jaksaa minua liikuttaa. Erityisesti katson, kun pitää viedä kouluun luistimet ja kypärä. Painava on kuorma pikkukoululaisen pyörän päällä! Melkein tekisi mieli itse lähteä viemään, mutta kai niiden on opittava selviämään luistinten kuljettamisesta.

Kun tyttö lähtee naapuriin, katson kun hänen pieni hahmonsa menee. Kun hän huomaa minut, hän kääntyy ja vilkuttaa ja joutuu siksi kävelemään melkein sivuttain. Välillä käsi meinaa herpaantua, kun hän huomaa ympärillä jotakin mielenkiintoista, mutta sitten hän muistaa, että vilkuttaminen oli kesken ja muuttuu taas terhakammaksi. Pitkän aikaa näen, kun vihreä pipo vilkkuu pensaiden takaa.

Eilen katsoin ikkunasta, kun tyttö oli ulkona. Kaverit olivat eskarissa ja hoidossa. Hän istui yksin hangessa, mitä lie miettinyt. Kaiveli lunta, laahusti sitten raskain talvikenkäaskelin sisälle.
Sitten kaikki muuttuikin iloksi, kun hän löysi valkoisen ankkalelun ja uitti sitä vessassa pienin väliajoin iltaan asti. Yöksi ankka jäi uimaan lavuaarin reunalle muovipurkkiin. Se oli ruma ankanpoikanen.

6 kommenttia:

  1. Mä vilkuttelen myös! Tai jos on niin pimeää ettei vilkutus näy, niin ainakin katson sälkkäreiden raosta niin kauan kunnes poikien selkiä ei enää näy! Ja aina mulle tulee vähän sellainen haikea fiilis, joka ikinen aamu. Että siellä ne menee ja mitenhän ne tänään pärjää.. Mitäs me äidit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aattele, kun nyt on ollut melkein 20 pakkasta ja sinne vaan lähtevät :( Pahin osa koulumatkaa on varmaan kotieteinen, kun äiti yrittää pidättää kyyneleitä. Kun pääsevät tielle, matka taittuu joutuisasti, alle kymmenessä minuutissa.

      Poista
  2. Ihanasti kirjoitit! Välillä lapsen itsenäistyminen ja elämään opettelu puristaa sydäntä. Kun ei sois niitä vastatuulia ja pettymyksiä muka koskaan omille pienille. Opissa se on variksenpoika tuulessa, sanoi mun äitini usein kotona asuessani. Hän tarkoitti varmaan vastaavia tilanteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Onhan sitä itekin joutunut kaikenlaiseen eikä vanhemmat varmaan tiennyt. Kerran 7-vuotiaana lähitien lapset usuttivat ison saksanpaimenkoiransa nuuhkimaan minua koko ajan, kun kävelin naapuriin. Koira kulki jalkani vieressä, minä porhalsin niin nopeaa kuin ekaluokkalaisen jaloilla pääsi näyttämättä että pelkää ja hengitin sekavaa puuskutusnyyhkytysyhdistelmää. Naapurin isä kotiovellaan oli kaunein näky pitkään aikaan; koiratyypit jatkoivat muina miehinä matkaansa.
      Jos nyt saksanpaimenkoira nuuhkisi lasteni kintereillä saisin hepulin!

      Vastatuulista oppii eniten, se on niin totta. Äidin sydäntä ne vaan kirvelee. Mutta parempi nyt oppia niin osaa isompanakin.

      Poista

Ilahdun viestistäsi!