sunnuntai 28. joulukuuta 2014

28.12.


En väsy ihailemaan huurteisten pakkaspuiden kauneutta.
Kylmä ilma viiltää henkeä kuin jokin terävä esine. Mutta huurre on niin kaunista, niin kimaltavaa, niin haurasta! Mihinkään kuvaan en sitä niin ihanana saa, siksi on seistävä puiden alla ja vain tuijotettava.

Olen potenut suurta ahdistusta. Se liittyy esimerkiksi tähän ruutuaikaan. En kestä, että kasvavien lasteni tulevaisuus on istua kasvot kelmeinä ruudun ääressä. Nykypoikien harrastukset tuntuvat olevan urheilu ja tietokonepelit. Eikö ole mitään muuta! Mitä ennen on tehty? Tämän takia voisin ilmoittaa lapseni kaiken maailman urheilukouluihin, joissa juostaan pallon perässä eikä näpytellä ruutua.

Meillä aikuisillakin on ruudut. En kestä, että pitää elää elämää, joka on instagram/twitter/facebook/blogger/whatsapp ja vaikka mitä muita sovelluksia, joita en edes tiedä. Tänään näin mainoksen, että voisin ladata sovelluksen, joka muistuttaa minua riittävästä vedenjuonnista.
Jouluna aikuisten ruudut tuntuvat erityisten ahdistavilta.
#perheen ja rakkaiden kanssa
#maha täynnä kinkkuajuustojarosolliasuklaata
#talven ihmemaa
#yhdessäolo
#lämpö.

Ne ovat totta, mutta ruutukuvat piirtävät todellisuutta, jonka säröttömyys häiritsee minua. Sisustus on valkoista, kiiltävää, pelkistettyä. Mummolastakin voi ladata kuvan, kunhan se sopii omaan tyyliin, kuvakulma valitaan siten. Mäntypaneeliseiniä ei instassa nähdä.

Joulusta jouluun kirjoitetaan virheetöntä tarinaa. Kukaan ei uskalla kirjoittaa
#murjottajat
#lapset tappelee
#humalaiset läheiset
#pahaa ruokaa
#perinteet pakkona
#rumat servetit.
Nekin ovat totta, mutta niistä ei puhuta, ettei ruutuelämän idylli mene rikki. Elämmekö kahdessa todellisuudessa?
Miksi minä näitä murehdin? Sen kun tietäisi, se on tämä ihmisen osa.

Tänään tapasin vanhoja ihmisiä. Ei puhuttu ruuduista. Näytin kaksi kuvaa puhelimesta: toisessa oli meidän koira, toisessa pikkusiskon upea virkkuutyö. Molemmat pehmeitä, silitettäviä arkielämän sulostuttajia.
Vanhojen lähellä hävetti se, miten nopsasti puhelimen ruutua pyyhin ja liikutti se, miten vaikea heidän oli tarkentaa katseensa pieniin ruutuihin, joiden kuvat liikkuvat, jos pikkuisenkaan sormella väärään kohtaan tökkää.
Vanhan miehen olkaluut olivat muuttuneet kapeammiksi ja luisevammiksi flanellipaidan alla, huomasin sen. Etsimme hänelle radiosta sopivan kanavan, jotta uutiset kuuluivat ilman suhinaa. Lentokone oli kadonnut ja laiva tulessa. Voi hyvänen aika, vanhat sanoivat, eikä heidän ollut mitään tarvetta selata miltään ruudulta lisätietoja tai vilkaista videota mereltä, jossa palava laiva ajelehtii.

Ruutuelämällä ei ole merkitystä.

Ahdistuneena sanoin miehelleni, että lopetan ylimääräisten blogien lukemisen (en siis enää seuraa erään perheen tarinaa, en uusien String-hyllyjen hankintaa, en lastenvaatealennusten alkamista, en kurkkaa instasta miten nättejä kattauksia/sohvatyynyjen asetteluja tänään on tehty). Harkitsin jo, että lopetan bloginkin (sillä jos kaikki tekisivät samanlaisen muutoksen kuin minä, ei tätä lukisi kukaan). Silloin mies sanoi painokkaasti, että blogia et lopeta, siellä on ollut monta hyvää juttua (tämä tietenkin lämmittää, että kahdeksansadan tekstin joukossa on jokunen onnistunut).

Tämä ruutuelon vähentäminen ei tee minusta parempaa ihmistä, mutta suuntaa ajankäyttöäni eri tavalla.
Sanoin miehelleni myös, että en kestä ajatusta, että poikani ovat muutaman vuoden päästä sellaisia, että käyvät koulussa ja tuijottavat loppuajan jotakin ruutua. En vaan kestä. Eräässä perheessä lapset saavat oman puhelimen vasta kuudesluokkalaisina. Se tuntuu koko ajan paremmalta ajatukselta.

Tätä kaikkea mietin, kun kuljin huurteisten puiden alla.
Ne olivat eläviä, todellisia ja niin pakahduttavan kauniita, että ahdistukseni hieman lientyi.
Minä olen tässä, joulukuisen pakkastaivaan alla. Kirkkaassa pakkasillassa kaikki tuntui niin äärettömältä kuitenkin: että minä saan kokea tämänkin hetken.

21 kommenttia:

  1. Ymmärrän sua täysin. Mutta jos yhtään lohduttaa niin jos niille lapsille on antanut elämäm mallin kohtuullisesta "kaikesta" , myös ruutuajasta, niin kyllä ne siinä pysyy isompinakin. Meillä ainakin :) vaikka muuten on hyvä asia joskus ihan vaan olla ja katsella puiden latvoja. Sitä minäkin teen ( joka päivä, tunnustan, olen vähän puufriikki).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti olisi jokin malli! Tokihan me ei tiedetä, millainen konemaailma on silloin, kun lapseni ovat sen ikäisiä kuin minä nyt. Eniten toivon sitä, että olisi muutakin mielenkiintoista tekemistä kuin ne ruudut. Niillä voi kyllä täyttää jokaisen tylsän hetken, että tarvitse kestää tylsyyttä.

      Poista
  2. Kiitos taas tästä tekstistä!
    Samoja ajatuksia täälläkin. Vastapainoksi kaivoin vanhan kunnon monopolin esiin, ja siinä vierähtikin monta tuntia pelatessa (ja kiistellessä ja mieltä osoittaessa ja ja ja...) Mutta kyllä kannatti:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä!
      Me ollaan jouluna pelattu Kimbleä, Blokusta ja Sanajahtia. Tunnustan, että Monopolia en jaksa pelata, ei riitä into ja kiinnostus. Onneksi pojat saivat pelata sitä enojensa kanssa.

      Poista
  3. Kokeilen taas tuleeko mun kommentit ees perille..
    Mun pitäs tehä sama päätös. Oon pitäny kiinni siitä, etten aukase konetta lasten ollessa hereillä, mutta nyt kaikki samat jutut on kännykässä ku ennen koneella. Liian helppo "vilkaista" facea ja instaa ja blogeja.

    Tykkäsin tuosta kohtaamisesta vanhojen ihmisten kans.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli perille, kiitos!

      Ennen oli erilaista, kun piti erikseen mennä "koneelle", meilläkin tänne eri huoneeseen asti. Nythän se kone on koko ajan käden ulottuvilla; ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä ennen nukahtamista.
      Välillä mietin, että alkaisinko käyttää twitteriä tai tekisin instagram-tilin, mutta en ole sitten alkanut. Enkä alakaan, eiköhän tämä ploki riitä.

      Vanhojen ihmisten kanssa on aina mukavaa. He ovat hellyttäviä ja koomisiakin kaikkine piirteineen. Ja halaavat, kun lähdetään.

      Poista
  4. Elä lopeta blogiasi, sitä on niin kiva lukea ja laittaa itsekin pohtimaan asioita toisinaan aivan uudelta kantilta jota ei olisi itse edes tullut ajatelleeksikaan. Se avartaa maailmaa ja toisinaan selkeyttää omiakin ajatuksia maailmankulusta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kata. tästä lämmittävästä viestistä!

      En minä tätä nyt lopeta. Sitä paitsi kirjoittaminen on sellaista, että jotakin reittiä pitkin tekisin sitä kuitenkin. Olkoon tämä nyt se reitti :)

      Poista
  5. Kiitos hyvästä blogista. Älä lopeta tätä. Jaan kanssasi samoja ajatuksia. Tunnen kipua sisälläni, kun kaksivuotias sanoo: pane puhelin pois, kato tätä. Kipua siitä,että lapsen täytyy edes niin pyytää. Täytyy koettaa olla enemmän läsnä.

    kirjoitat usein hyvin osuvasti, niin että nyökytän päätäni kotiaskareitteni keskellä ja hymyilen. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta viestistä!

      Luin just kirjaa, jossa puhuttiin näistä kaikista koneista ja oman elämän jakamisesta koko maailmalle. Siinä sanottiin, että ruutujen äärellä oleville pitää sanoa aina sama asia kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla se kiinnittää heidän huomionsa niin, että katse irtoaa (ei edes aina muuten irtoa) ja vasta toisella sanomisella se itse viesti menee tajuntaan. Lapsillekin saattaa monesti sanoa vaan joojoo eikä todellakaan ole kuullut, millaista asiaa olisi ollut, oliko iloista vai surullista. Voi meitä.

      Poista
  6. Tykkään ��samaa olen miettinyt. Ystäväni ihmetteli et eikö teijän lapset vingu koneelle jne. Ei vingu koska mies ollu vielä kovana et ei nuin pienten tarvi vielä tollistella ruutua ja kuluttaa siinä aikaa. ^viiden lapsen äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän lapset kyllä vinkuu koneelle. On kaikenlaista kommervenkkiä tässä: hommalista, johon pitää kerätä tietty määrä merkkejä ennen peliaikaa, tietyt päivät viikossa, jolloin voi pelata jne. Välillä tehdään, että viikoksi pelit pois. Kyllä ne siihenkin tyytyvät ja kummasti sitä tekemistä kuitenkin löytyy. Ruutuhan on aikuisellekin helppo ratkaisu: no menkää sitten. Loppuu kitinä ja saa itse juoda vaikka kupin kahvia rauhassa. Mutta ei voi koko ajan käyttää noin helppoa konstia, loppuu lapsilta omat ideat, jos ruutupuhe ja pelit täyttävät tylsät hetket aina.

      Poista
  7. Ruutuajasta sanoisin meidän perheen kokemuksena, että kun/jos kotona tiukat säännöt, niin lapset menee kavereille kattoon jottai... Että se siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkin on varmsti totta.
      Meillä ei ole varmastikaan tiukimmasta päästä säännöt, mutta ei ihan löysätkään.

      Eniten mua ärsyttää se, että pelaaminen ja videot on mun mielestä jotenkin laiskaa ja uskallanko sanoa epä-älyllistä tekemistä. Ei tarvitse yrittää keksiä tekemistä tai löytää itsestään sisäistä motivaatiota, joka ohjaisi jonkin projektin tai tekemisen kimppuun, kun ruudun tuijottaminen täyttää sen. Siinä ei tarvitse tehdä mitään, kun ottaa vaan valmiiksi tarjotun vastaan. Toki pelaaminen kehittää moniakin taitoja, mutta ei voi aina olla niin, että peli on ainoa tekeminen. Tätä mun on vaikea hyväksyä.

      Poista
  8. Pienten lasten kans vielä helppo säätää kone aikoja. .. yläaste ikäiset asia erikseen:(..Valitettavasti kuka keksi tämän nyky ajan huoleineen ja harmeineen.ei paluuta vanhoihin hyviin aikoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meillä on vielä sen verran pieniä, että voidaan todellakin säännöstellä heidän tekemisiään.
      Kirjoitinkin jo tuossa ylempänä, että toivoisin jotenkin, että lapsella säilyisi sellainen into ja kiinnostus asioihin, että löytäisi motivaatiota tekemiseen eikä ruutu olisi aina ratkaisu. Ja kestäisi myös tylsyyttä, jota ei heti olisi pakko täyttää jollakin.

      Vanhat hyvät ajat siintää välillä mielessä. Menkää lapset hiihtämään, kiipeilemään puihin, rakentakaa majoja! Lukekaa! :)
      Toki nykyinen tekninen aika on onneksi tuonut myös valtavasti edistystä esim. sairauden hoitoon ja muuhun sellaiseen. Mutta ihmisen viihdekäytössä koneet ovat mielestäni saaneet aivan liian suuren osan.

      Poista
  9. Oma arki ja elämä on kaikkea muuta kuin pintakiillotettua. Ehkä juuri siksi(kin) tykkään seurata blogiasi. Tavallista ja arkirealistista kuvausta elämästä. ♥
    Onneksi täällä blogien viidakossa voi tehdä valintoja ja seurata niitä blogeja, jotka eivät tuota ahdistusta. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä!

      Sepä se, kun voi valita mitä lukee. Mutta kun olen ihminen, joka ahdistuu aivan vääristä asioista (kuten toisten blogeista ja insta-kuvista). Ei kannattaisi :) Mutta kyllähän ne jotakin kertoo tästä nykyajan meiningistä. Yritän tehdä itselleni niistä huolimatta tyydyttävän ja hyvän elämän. Neulon ja luen entistä enemmän, ne eivät ole koneellisia asioita ja harjoittavat muita kykyjä kuin ruudun tuijottamisen taitoa. :)

      Poista
  10. Hyviä asioita olet pohtinut <3
    Täällä painitaan samojen asioiden kanssa! Vaikka löytyy se instakin :D mitä tosin päivitellään aika harvakseltaan, tykkään blogistani paljon enemmän ;)!
    Mua joskus pohdituttaa natseilenko liikaa koneajan kanssa (ovat kuitenkin vielä pieniä), tuntuu että "kaikki meidän luokkalaiset..!" juttuja jo tulee hyvinkin helposti. Olenkin miettinyt että onko se niin? Istuvatko jo ekaluokkalaiset tunnista toiseen pelien ja videoiden parissa illat pitkät?
    Itse nautin, ja olen ylpeä siitä että omat lapseni tyytyvät kuitenkin siihen "ei nyt, ei tänään" vastaukseen VIELÄ aika mutkattomasti.. Ja osaavat jopa leikkiäkin ja keksiä juttuja kun ruutua ei ole tarjolla..
    Tsemppiä sinne teille! Ihana huomata että on samalla tavalla ajattelevia ihmisiä <3 ei me niistä valkoisista, kiillotetuista kodeista piitata ;) vaikka ihanahan niitä on katsella, ei vain saisi ahdistua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä!
      Meillä mies sanoo, että lapset käyttää tosi vähän koneita verrattuina moniin muihin. No, ahdistun siitäkin vähästä sitten liikaa :)
      Yllättävän paljon pienet pelaavat ja yllättävän kamalia pelejä. Tuntuu, että silloin kun esikoinen meni eskariin, pelijuttuja alkoi kuulua.
      Jotenkin masentavaa, että yks lapsuuden keskeinen osa-alue on nykyisin pelaaminen. Heti kun kirjoitin tuon alkoi taas ärsyttää että se on noin!

      Minä tosiaan ahdistun kaikenlaisesta, kuten niistä valkoisista kodeista :) Tai ehkä se pohjimmiltaan on materia, joka ahdistaa tai elämän pintapuolinen kuvaaminen. Tykkään paljon kaikesta kauniista itekin, mutta miten tämä on niin hankalaa :)

      Poista
  11. Kirjoitit siitä, mitä itekin olen miettinyt paljon. Meillä pelataan tosi vähän tietokoneella. Lapsilla on periaatteessa puoli tuntia jokaisella per viikko aikaa, mutta harvoin muistavat kysyä, enkä miekään muista ehdottaa... Meillä lapset leikkivät ja siitä olen onnellinen. Vanhin on yhdeksän ja tänäänkin on koko päivä mennyt leikkiessä. Mietin, miksi pitäisi pelata tietokoneella (tai muulla härpäkkeellä)? Silloin kun pelaavat, olen tarkka mitä pelaavat. Pelin pitäisi opettaa jotakin. Välillä tuntuu, että olen muinaisjäänne ajatuksineni.

    VastaaPoista

Ilahdun viestistäsi!