torstai 25. joulukuuta 2014

25.12.


Joulun jouluisin hetki oli aattoiltapäivänä.

Join hitain hörpyin kahvia. Isommat olivat ulkona posket punaiseksi kipristävässä pakkasessa, mies vielä töissä. Kuopus istui vieressäni ja olin leikannut hänelle klementiininpaloja pienemmiksi. Hän söi yhden hedelmän ja halusi toisen. Pilkoin senkin. En tiedä tuleeko siitä ihottumaa tai mahan väänteitä, mutta joulun raskaiden ruokien keskellä tuntui oikein sopivalta antaa keveitä hedelmiä (iltapalalla lapsi söi vielä kaksi).

Olin paistanut lohen ja ensimmäistä kertaa -jouluaattona- tuttu lohi epäonnistui. Se paistui rauhakseen ja ajattelin, että olkoon vielä hetken. Sitten pitikin pukea ulkoilijoita, etsiä kaulureita ja kiristää luistimet. Kriittiset hetket kuluivat, kalan kuorrutus muuttui mustaksi. Ajattelin, että laitan miehelle töihin kuvan, että älä kuvittele saavasi hyvää kalaa jouluaterialla, sellaista kalaa ei nyt ole, koska olen pilannut sen. En laittanut kuvaa, vaan raaputin tummaa pintaa pois ja maistoin. Hyvää oli.

Sitten katsoin pöytää. Siinä oli kaunis mustaharmaa pellavaliina. Samalla muistin, että iso joululiina on silittämättä. Tuntui mahdottoman työläältä ajatukselta lähteä penkomaan sitä vaatehuoneesta ja levittää vielä silityshommat esille, kun lähes kaikki tavallisesta arjesta kertovat asiat oli nyt jouluksi piilotettu pois. Voisiko jouluaterialla olla vain kapea liina keskellä pöytää? Tai voisiko olla rennosti silittämätön liina? Hermostuminen meinasi jo hiipiä, kun muistin, että joissakin taloissa silitetään ennen joulua jo moneksi päiväksi liinat valmiiksi.

Silloin tuli jouluhetki.
Radiossa soitti orkesteri laulua "On hanget korkeat nietokset". Katsoin ikkunaan. Näin valkoisen lumen, jonka väri alkoi taittua siniseen iltapäivän hetkenä.
Juuri nyt on joulu, minä ajattelin, kaiken tämän keskellä.
Jostakin syystä se on tuo perinteinen laulu joka sen tekee ja nimenomaan soitettuna, ei yksinlauluna. Se ei ole lempilauluni; Kauneimmissa Joululauluissa en odota, että se laulettaisiin. Mutta kun jouset soittavat ja jouluaaton hämärä laskeutuu ja on lunta ja on tähtiä, siihen se sopii ja tekee hetken täydelliseksi.

Samalla ajattelin, että tämä oli minun jouluhetkeni. Se oli hieman surumielinen ajatus. Jouluna korostetaan yhdessäoloa ja perheyhteyttä, mutta lopulta jokainen kuitenkin kokee suuret hetkensä yksin. Jos kysyn lapsilta, mikä oli hänen jouluisin hetkensä, jokaisella on omansa, oma vahva kokemus.

Myöhemmin silitin liinan ja kului kymmenen minuuttia niin kuopus oli taputellut siihen jotakin tahmaista. Lapset kiersivät olohuone-keittiöympyrää ja olivat sillä tavalla levottomia niin kuin lapset kautta historian jouluaattona ovat, esimerkiksi Astrid Lindgrenin kirjoissa. Välillä olin hyvin äkeä ja sanoin, että ensi vuonna ei tule yhtään lahjaa, jos tuo ei nyt lopu. Ja kohta lähtee yksi lahja, jos et nyt rauhoitu.

Lopulta lahjat annettiin; tyttö kiljahteli haltioituneena jokaisen kohdalla, niin ihania ne olivat! Nukkumaan meneviltä kysyin oliko kiva jouluaatto ja sain vastaukseksi  ujoja hieman unisia hymyjä, jotka verkkaisesti levisivät kasvojen yli, kun mieleen muistui, mitä kaikkea tänään tapahtuikaan.

Illalla selasin kuopuksen uutta runokirjaa. Monen tekstin kohdalla nieleskelin, mutta eniten tässä:

Äiti miettii tulevia

Sinä kuljet sitä tietä,
minä kuljen tätä.
Sinua en koskaan
mielestäni jätä.

Minne tiemme johtaa,
sitä tiedä emme.
Mutta tiedän kyllä,
kerran erkanemme.

Olet pieni, mutta kasvat,
minä pienenen.
Niin käy tässä maailmassa,
ymmärränhän sen.

Menet sitten sinne
taikka tulet tuolta,
toivon että pidät
itsestäsi huolta.

Onpa tehtäväsi täällä
vaikka minkälainen,
tee se puhtain mielin.
Ole kokonainen.
(Jukka Itkonen)

Jouluyön hiljaisuudessa nieleskelin yksin kyyneleitäni, en surusta kuitenkaan. Kynttilät ja joulukuusi loistivat huoneeseen lempeää valoa.

8 kommenttia:

  1. Runo <3 voisin kirjoittaa sen esikoiselleni,joka jo suunnittelee kotoa poismuuttoa -ei ihan vielä,mutta siitä puhutaan jo. Ajatus on äidistä surullinen-täällähän on minun lasteni koti, minun luoksenihan ne kuuluvat...Mutta ei elämä menekään niin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo runo on ihana! Minuakin se liikutti jo nyt, vaikka vuosikausiin ei kukaan vielä ole lähdössä. Mutta ajatus kuitenkin: kerran me erkanemme...

      Poista
  2. Kaunista tekstiä :) Hymyilytti tuossa kohdassa missä kerroit, että vähän on uhkailtu lahjojen menettämisellä. Musta nimittäin tuntui eilen, ettei varmaan kukaan muu äiti joudu aattona lapsia näin posmentaa ;) Lohduttavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, on uhkailtu, vaikka ei kai sitä sais ;) Aika hyvin sen häsellyksen kestää, kun tajuaa mistä se johtuu. Mutta ihan kaikkea ei kuitenkaan kestänyt!

      Poista
  3. Olipa ihana juttu! ♥
    Niin totta tuo jouluhetki asia..kyllä sitä sisimmissään kokkee yksin suurimmat tunteet ja jokkainen useimmiten eri kohdissa.
    Lämmittää mieltä, että kirjasta tykätään. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♡
      Aina kaiken kokee yksin, toki puhumalla voi palasia tunteista jakaa, onneksi. Ja ehkä myös kirjoittamalla niistä.
      Kirja on ihana!

      Poista
  4. Kiitos! Tästä pysäyttävästä tekstistäsi <3

    VastaaPoista

Ilahdun viestistäsi!