tiistai 2. joulukuuta 2014

2.12.


Tänään otin ikkunan päältä naulasta kuivuneen kukkakoristeen.
Kolmetoista kuukautta se ehti seinällä olla, kuopuksen ristiäisistä asti.

Muutaman kerran aiemmin olen jo meinannut heittää sen pois, mutten ole raskinut. Enkä nytkään meinannut; ajattelin jättää sen ulos jollekin seinälle, josta tuuli olisi sen vienyt.
Miten kaunis ajatus: tuuleen hapertuvat kukat.

Se miksi liikutuin, on syvimmiltään tämä: vauva on kasvanut, hänen ristiäisistään on yli vuosi, kukat ovat kuihtuneet, vauva-aika hänen kohdallaan on totisesti ohi.

Olemme hyvin erilaisia. Mies sanoi vaan: "Vie pois, siitä varisee roskia."
Niin vein.
Erään lapsuuden hetken muistot
leijuivat,
rapisivat
varisivat
jäteastiaan oikeiden rumien haisevien roskien päälle.

2 kommenttia:

  1. Meidän kuopuksen ristiäisistä tuli viime pyhänä kuluneeksi kaksi vuotta. Kastepöydän kimpun kuvittelen vielä tuoksuvan. Niin ihanaa on katsella lapsen kasvamista ja niiiiiiiin haikeaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, mukava kun kasvavat ja oppivat koko ajan uutta. Ja samalla haikeaa, kun pikkuvauvat eivät ole pieniä. Ajan kulua ei voi pysäyttää: se on yhtä aikaa hyvä ja haikea asia.

      Poista

Ilahdun viestistäsi!