keskiviikko 26. marraskuuta 2014

26.11.


Olen ruvennut tykkäämään marraskuun aamuista.
Välillä menen kahdeksaksi töihin, eikä niissä aamuissa ole mitään valittamista. Lähden yksin, huolehdin vain itsestäni, enkä lakkaa iloitsemasta niistä tilanteista (lähteeköhän mies aina samalla tavalla hyväntuulisena töihin, kun ei tarvitse huolehtia kuin itsensä matkaan?)

Ennen kahdeksaa työpaikka on jo herännyt, mutta tahti on vielä verkkainen, askelet hitaita, monta haukotusta. Kuutta vaille kahdeksan ruokalan pöydissä palavat tuikut söpöissä kupeissaan. Tämä on toisen asteen oppilaitos, johon liittyvät sanat opetussuunnitelma, oppimisympäristöt ja koulukuraattori. Ja ajatella: tähän liittyy myös niin kaunis asia kuin tuikkujen loiste marraskuun aamuna.

Otan kahvia ja kävelen lämmittävän mukin kanssa. Pehmeä olo jatkuu. En keksi sille muuta selitystä kuin sen, että kohta on joulu. Se on lempeä ja hidas juhla, pimeään sopiva. Vaikka olisi kuinka kyyninen, joulu liikuttaa jotakin sisimmässä.

Kun päivä alkaa valjeta, pehmeys hieman hälvenee. Huomaan mitä kaikkea olen unohtanut, ärsyttää. Kirjoitan pitkin päivää sähköposteja unohtamistani asioista ja samalla ajattelen, että elämäntaitovalmentajat kolkuttavat nyt olalleni.
"Tee työt työajalla."
"Älä raahaa töitä kotiin."
 "Keskity yhteen asiaan kerrallaan."
Huitaisen valmentajat pois; nyt ei ole vaihtoehtoja.

Iltapäivällä menemme kauppaan ostamaan joulukalentereita, jotta varmasti ehdimme (vain viisi päivää aikaa). Mies on mennyt töihin, enkä muistanut kysyä lähteekö hän yksin iloissaan. Ostamme kamalat ängribööds-kalenterit, koska ei ole muita ja olen ruvennut niin laiskaksi, etten jaksa lähteä muualta etsimään enkä varsinkaan väsäämään yllätyksiä joulusukkaan. Aiempina vuosina olen ollut niin ahkera, että joulusukka sai täytettä joka yö. Nyt on pääasia, että jokainen saa äkkiä suklaata suuhunsa, kun joulukuisina aamuina avaa silmänsä.

Kauppamatkan varrella otan kuvan ojasta, jonka vesi heijastaa kuvia. Kuvan nimi voisi olla marraskuu: ruma kuraoja, mutta samalla äärettömän kaunis kaikkine heijastuksineen.

4 kommenttia:

  1. Kello on jo yö, mutta pakko kommentoida tuota kuvaa... Kauan kattelin sitä ennen kuin luin tekstin. Näin siinä jouluyön taivaan ja paimenen. (Just varmaan joku oksa osuu vaaleana rantuna otsaan siksi naruksi, joka pitää sen pyyhkeentaimikäsenytonkaan päässä paikoillaan.) Todellakin, kuva on äärettömän kaunis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa minäkin näen siinä nyt paimenen, kun sanoit. Aluksi en edes tiedä mitä näin, mutta ihmettelin vaan miten se ruma oja voi tehdä noin kauniita heijastuksia. Ja ohimennen puhelimella otettu kuva!

      Poista
  2. Nyt minä oon väsyny tähän hämärään ja mustaan. Peltomaisema on musta, vain aurinkopäivinä ruskea. Tekis mieli vaan olla sisällä ja lukia satuja, ja varmasti just sisällä olon takia tähän hämärään väsyy. Ihana juttu sulta taas! En tiiä tuliko mun Ronja-kommentti, mutta seki oli ihana juttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisällä vaan, kynttilöitä ja lempeitä lauluja. Nyt oon hoksannu semmosen, että on ihan luksusta keskellä päivää juoda glögiä, tuosta vaan ja nauttia.
      Ronja-kommentti ei tullut, mutta tuli nyt tässä ja kiitos!

      Poista

Ilahdun viestistäsi!