tiistai 25. marraskuuta 2014

25.11.

Viime viikolla luin Facebookista yhden lauseen, että jollakin oli mukava jutteluhetki postilaatikolla naapurin kanssa.
Asia jäi mieleeni pyörimään. Onko niin, että nykyisin parhaat tapaamiset tulevat postilaatikolla, kaupassa, kirjaston eteisessä. Silloin, kun olemme pipo vinossa menossa johonkin ja voimme matkan varrella omana itsenämme jutella jotakin?
Kun pyydämme vieraita kotiin, kaiken pitää olla järjestyksessä, pöydässä mutakakkua ja suolaista piirakkaa (itse tehtyä), servetit somasti kuppien reunoilla.
Ei olla ihan omia itsejämme, kun pitää miettiä,
että onhan kaikki hyvin,
näyttäähän kaikki hyvältä,
näyttääkö perhe-elämä onnistuvan.
Emme uskalla näyttää heikkoutta, haavoittuvuutta, elämän kipua.
Puhumme ihanteista, mutta emme kohtaa toisiamme, ettei tarvitse myöntää, että ollaan ihanteista kaukana.

Kun tarpeeksi kauan elää omien kipujen keskellä jakamatta niitä muille, alkaa ajatella, että muut elävät sitä ihannetta.
Sitten jääkin neljän seinän sisälle, koska hävettää myöntää oma heikkous, hävettää sanoa: nähkää minut, olen tällainen, apua tarvitseva mutta silti arvokas.
Ihmisen sisälle on rakennettu kaipuu toisten lähelle, hyväksytyksi ja arvostetuksi tulemisen tarve. Jos se ei koskaan täyty, jää jäljelle torjuttuja, hyljättyjä ihmisiä, jotka kantavat  hylkäämisen kokemusta sisällään, hautovat yksinäisiä ajatuksia jakamatta niitä.

4 kommenttia:

  1. Sulla on elämänviisautta. Mukava blogi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä tekstistä. Ajankohtainen ja koskettava. <3

    VastaaPoista
  3. Kiitos kauniista sanoistanne!♡

    Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun taas jouduimme lukemaan pienistä uhreista. Mikä täällä menee pieleen? Mikä ihmisille tulee? Mitä voisi tehdä?

    En tiedä, mutta haluaisin tietää, jotta voisin auttaa ja ymmärtää enemmän.

    VastaaPoista

Ilahdun viestistäsi!