sunnuntai 5. lokakuuta 2014

5.10.


Oivalluksen hetki on kirkas.

Kerhossa tyttö lähtee juoksemaan toisten lasten kanssa ympyrää tuolien sekaan. Siellä ei saa juosta. Nousen perään.
"Tule tänne", sanon tytölle enkä hymyile silloin.
"Enkä!" tyttö hihkaisee, nauraa ja jatkaa hengästynyttä juoksuaan.

Se ei välttämättä tottele minua. Seison tässä keskellä lattiaa. En sano mitään, en lähde perään. En tiedä mitä minun pitää tehdä. Sivusta katsottuna näytän ehkä vanhemmalta, joka ei saa kuria lapselleen.

Juuri silloin oivallus lävistää minut.
En tiedä mitä minun pitää tehdä, mutta en silti murskaannu sen ajatuksen alle.
Läheskään aina en vanhempana tiedä, mitä minun pitää tehdä, mutta se ei ole vakavaa. Epäonnistun monissa tilanteissa, mutta niin voi käydä, eikä se ole vakavaa.

Kun olen ajatellut nämä ajatukset, lapsi kävelee luokseni. Otan häntä kädestä ja menemme istumaan.

2 kommenttia:

Ilahdun viestistäsi!