torstai 23. lokakuuta 2014

23.10.


Mieleni maisema on vesiväreillä maalattu syyskuva, jossa ovat valuen sekoittuneet ruskean, vihreän ja keltaisen sävyt.
Ehkä sitä voi kutsua myös melankoliaksi.

Kuljen lapsuuden teitä.
Puut seisovat liikkumatta tuulettomassa tilassa, mikään ei liiku.
Ihmiset ovat kodeissaan.
Itsepäiset, paikalleenjääneet asujat.
Vai ovatko he juurevia, omasta maastaan ylpeitä ihmisiä?
Yhden talon seinustalla on pulkka. Täällä on lapsia! Ei, pulkka on sitä varten, että vanhus vetää sillä polttopuita pihan yli.

Koulun nurkat ovat rapistuneet. Kerran täällä kävi varkaita, ja meillä oli sinä päivänä biologian koe. Mitä ovet nyt vartioivat?
Lasten nauru luokissa on vaiennut, kukaan ei enää liimaa silkkipaperia, joka kostuessaan värjää sormet.

Jossakin täällä on vieläkin lapsia, ja meidän lapsuudenmaisemamme on yhteinen.
Minä en tänne enää palaa, mutta askelteni kaiut juoksevat yhä näitä teitä.

Omille lapsilleni sanon aina tullessamme nauraen, että aloitanko nyt osoittelun. Tuossa tapahtui sitä ja sitä, tästä juoksi karannut kani, tuossa oli meidän vanha talo.

Tämä kaikki on tärkeää. Lapsuus jättää syvimmät jäljet.

6 kommenttia:

  1. Samoja ajatuksia.

    Nyt vanhempana on alkanut miettiä lapsuutta - ohikiitäviä hetkiä sieltä täältä, pieniä yksityiskohtia, riemukkaita tunteita...

    Viimeksi lapsuudenkodissa käydessäni käveleskelin lähimetsässä. Siellä täällä näkyi pieniä polkuja, joita pikkuiset jalat talloivat monta kertaa päivässä. Ruohoa kasvoi semmoisissa paikoissa, missä ennen oli parhaimmat nukkeleikit ja isojen poikien puupyssypelit. Ulkorakennukset näyttivät hassusti rapistuneilta ja pieniltä. Oliko kaikki siksi niin tuttua, että asuttiin samassa paikassa melkein koko lapsuus? Nykyään on menty työn, opiskeluiden ja perheen perässä milloin minnekin. Omat lapset ovat asuneet jo neljässä eri paikassa, vaikka pieniä he ovatkin vielä. Jääkö heille samanlaisia muistijälkiä omasta lapsuudestaan? Jääkö heille muistikuva, että aina muutettiin uuteen paikkaan? Toivoisin, että joskus voisi asettua pidemmäksi aikaa paikoilleen, rauhoittua johonkin, rakentaa omaa kotia yhteen paikkaan. Vaikka toisaalta ajattelinkin, että koti on siellä missä on rakkautta, rajoja ja välittämistä - koti on siellä, missä sydän on.

    Iloa syksyyn! -A

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta viestistä!

      Samoja metsäasioita minäkin mietin viikolla :)
      Meillä oli esim. koulumetsä, jossa jokaisella oli oma puu ja sitä käytiin katsomassa ja tarkkailemassa tietyin väliajoin. Nyt se metsä on tiheä, isoja puita täynnä. Ei taida kukaan kummemmin puita tarkkailla.
      Oikopolku, jota kuljimme ennen kouluun, on ihan umpeen kasvanut. Ei ole koulua, johon siitä kuljettaisiin, ei toki niin pieniä koululaisiakaan enää, jotka menisivät alakoulun puolelle.

      Miksi kaikki menneet asiat tuovat niin haikean kauniita ajatuksia? En tiedä. Omat lapset rakentavat parhaillaan tapahtuvista asioista ja maisemista omaa muistojensa verkkoa, jota ehkä vuosikymmenten päästä haikeudella muistelevat.

      Poista
  2. Ihana kirjotus. <3
    Meidän lasten lapsuuden kylä kasvaa kokoajan. Vasta laajennetussa koulussa ei oikein ole tilaa kaikille.
    Minun lapsuuskoti pikkukaupungin keskustassa taas on ihan erilainen. Rauhallisia katuja, joissa asuu samat asukkaat, jotka talot on rakentanut. Monessa talossa asuu enää leskivaimo tai -mies. Ehkä se on se joku ikäluokka, joka ei anna periksi tai halua kerrostaloon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3

      Meidän lapsuudenkylä oli vilkas silloin, kun olin ala-asteikäinen. Nyt hiljenee, vaikka toki siellä vielä ihmisiä on, vanhoja paljon.
      Luulen, ettei kaikista kerta kaikkiaan ole kerrostaloon. Jos on ikänsä luonnon ympäröimänä elänyt ja työnsä siinä tehnyt ja vanhanakin pärjää, miksipä sitä kotoaan lähtisi. Sellaisia ihmisiä on tuolla meillä päin.

      Poista
  3. Vaikka enää en osaisi nuilla nurkilla asua, kaipaan silti taas käymään siellä, onhan tässä ollutkin jo monen kuukauden tauko. Tuolla hiljaisella kylällä on silti tapahtunut paljon ja sieltä on paljon muistoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei siellä ennen ollut hiljaista :)

      Jotenkin vaan liikuttaa, kun kävelee ihan hiljaisia teitä. Varsinkin tämmöisenä harmaana lokakuisena syyspäivänä. Ei ole Kaarinaa mökissään, maalit rapistuu sieltä ja täältä. Hiljaisuus ja liikkumattomuus korostavat tuollaisia asioita. Lämpimänä kesäpäivänä ei mitenkään tule samanlainen olo.

      Poista

Ilahdun viestistäsi!