lauantai 3. joulukuuta 2016

3.12.


Kun seison ulko-ovella talvisena pakkasiltana, voin nähdä sadan metrin päässä kuusi suurta mäntyä. Turvapuut.
Siellä ne aina vaan ovat; maailma on paikallaan. Tämä kuva on vanha, mutta tänäänkin sain katsoa puitani, kun kävelin koiran kanssa niiden ohi.

Milloin olen eniten minä? En tiedä. Tänään tuskailin taas, kun en jaksa koko ajan touhuta lasten kanssa (en ole värkännyt heille pellavakankaisia jouluyllätyspusseja vaan kaupan joulukalenterit, en jaksa lukea kirjastonkirjapinoa läpi, hermostun, kun kuopus käänteli huonekaluja vinksalleen lastenhuoneessa). Mies sanoi, että olen monessa asiassa hyvä. Mutta se ei lämmitä, jos syyllisyys omasta huonoudesta latistaa.

Kuulin viikolla, että introverttiys altistaa masennustyyppiselle oireilulle. Kai kuulun siihen joukkoon - alakuloa ja ahdistusta kantaviin. Mutta jos ne piirteet kirkastavat aina vaan näkemään huurteisten puiden sielua viiltävän kauneuden, kuulun mielelläni piirteiden kantajiin! Siitä vain ei ole iloa, kun pitäisi selvitä arkisista tilanteista. Kai olen eniten minä, kun tuijotan puita. Perheenäitinä olemiseen siitä tuijottelusta on hyvin vähän apua.

Mikä muu minun sieluani tänään viilsi? Olen lukenut lehdestä, että Linnan juhlien tanssien aluksi soitetaan Jurmo säveltäjä Lasse Mårtensonin muistoksi. Tämä asia käänsi sydämeni ympäri: Jurmo on niin kaunis, melkein itkin! Kesällä 2000 kuuntelin paljon Karita Mattilan Lauluja merelle -levyä. Siinä lauletaan Jurmosta ja eräässä toisessa laulussa: "...kun vain aina työsi uskotun, niin hyvin teet kuin voit..."

Mitä vielä mietin? Olen kyllästynyt karkeisiin ihmisiin. Esimerkiksi itseäni kolmekymmentä vuotta vanhempiin miehiin, joilla on kauluspaita, paljon valtaa ja jotka itseään kolmekymmentä vuotta nuorempia naisia (kuten minua) tervehtiessään katsovat ohi. Minun pitäisi ajatella, että he ovat vain ihmisiä ja kaikille meille sattuu paljon virheitä. Mutta jos minua kerta toisensa jälkeen tervehditään siten, ettei katsota silmiin, se on jo tapa. Olen huomannut, että sydämen sivistys piiloutuu monesti vaatimattomaan ulkokuoreen. Olen huomannut, etten enää jaksa olla ihmisten kanssa, jotka puhuvat karkeasti toisista. Karkea on juuri oikea sana, jos myötätunto puuttuu ja niputetaan ihminen ja hänen asiansa tietynlaiseen lokeroon.

On lauantai-ilta ja sauna lämpenee. Kirjoitin juuri tämän ajatuksenvirtatekstin, jossa ei ole päätä eikä häntää. Mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, kun tämä osoite on rekisteröity juuri näitä ajatuksia varten. Vanhana sitten luen, mitä mietin joulukuun kolmantena vuonna 2016. Blogini täyttää pian seitsemän vuotta! Se on hurjan pitkä aika ja hurjan monta muistoa olisi kadonnut, ellen olisi siivuja elämästäni naputellut tänne.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

30.11.




Tämänkin päivän sain.
Hissuttelen hetken yksin kotona. Kuuntelin joululauluja. Laittelin jo joulujuttuja, punaraitaisia tyynynpäällisiä ja sellaista. Koti on hetken järjestyksessä, purnukat pöydillä ojennuksessa, tontut istuvat selkä suorina pianon päällä.
Parin tunnin päästä maisema on toinen: läksykirjat on levitetty, yksi pelaa muistipeliä, eteisessä retkottavat reput ja toppavaatteet.

Kuuntelen keskustelua, jossa viisaat ja oppineet ihmiset puhuvat siitä, että ihmisellä on varjo. "Otan varjoani kädestä kiinni."
Oi, ihminen! Paras asia elämässä ovat ihmiset. Yksin täällä olisi kurjaa haahuilla eteenpäin. Ihmisten kohtaaminen ja keskustelut opettavat eniten. Mutta sitä varten kökötän nyt yksin täällä kotona, tuijotan kauniita nurkkia ja lataudun, jotta voin taas kohdata.

Samalla rymistelen itseäni näistä ajatuksista alas. Luin vastikään Hannu Lauerman teoksen Usko, toivo ja huijaus, jossa kerrottiin siitä, miten helppoa ihmismieltä on manipuloida. Ja että nykyaikana kuka tahansa voi perustaa sivustoja ja kirjoittaa kaikenlaista asiantuntevalta vaikuttavaa. Tämä asia häiritsi minua ja tuli olo, että olenko paasannut blogissani asiantuntevasti aiheista, joita en edes hallitse. Älkää uskoko minua! Ainoat asiat, joissa olen asiantuntija, ovat tietynlaisen myssyn neulominen ja kaksikymmentäviisitilkkuisen peitteen ompeleminen. Asiantuntijuus näihin on hankittu lukuisten kokeilujen ja erehdysten kautta. En kuitenkaan tule ajattelun ammattilaiseksi istumalla yksin kotona miettimässä :).

Loppuun ihana ajatus, jonka kuopus lausui kaksi viikkoa sitten kirkossa katsellessaan suurta katosta roikkuvaa kirkkolaivaa:
"Puljeet on nottettu."
Se oli totta, sillä se oli purjevene, täällä vanhassa merikaupungissa.
Mutta ajatus oli suuri: purjeet on nostettu, täällä ollaan ja kuljetaan elämää eteenpäin.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

27.11.




Miten en ole ehtinyt kirjoittaa?

Viikko on kulkenut mustista vesisateista lumen valoon ja ensimmäiseen adventtiin. Tämä puhdas valkoisuus sopii uuden kirkkovuoden alkuun. Joulu tuntuu taas mahdolliselta, kun lumi on maassa.
Aamulla uhmasin puuskittaista merituulta ja pyöräilin neljä kilometriä kirkkoon laulaakseni Hoosiannaa. Se on yksi lempisävelistäni, mutta niin harvoin laulettu!

Viikon aikana olen miettinyt paljon, mutta saanut sanoiksi muotoiltua vähän. Töistä tuli yt-neuvottelutieto. Aavistukseni on, että minun nimeni yli vedetään punakynää. Olen varautunut siihen, ei se tunnu maailmanlopulta, jos niin käy. Minulla on monia pieniä virityksiä sinne ja tänne. Olen sirpaleinen ihminen, joka ei kai ole niitä, jotka tekevät neljänkymmenen vuoden työuran saman työnantajan palveluksessa (tehneekö nykyisessä ajassa kukaan). Tykkään freelancer-elämän mahdollisuuksista, vapaudesta ja omasta tekemisestä.

Olen elänyt niukan lapsuuden. Se on ihmeellinen muisto, sillä se kulkee ajatuksissani edelleen. Ihmettelen esimerkiksi aina, jos voin ostaa lapselleni uudet talvikengät ja haalarin. Että minun on mahdollista tehdä se, lapsi saa tarvitsemansa vaatteet ja taloutemme kestää ostokset. Miten jokaikinen ostoskerta koen tunteen, että voin tehdä tämän! Olen vanhin lapsi ja muistan miten sydän sykkyrällä olen koulun pihalla katsonut pienempiä sisaruksiani, joilla ei ollut muodin mukaisia farkkuja. En tiedä, oliko niille tarvetta, mutta minä mietin sitä. Niinpä säästin rahojani ja ostin joululahjoiksi paitoja, joissa oli tietty logo rinnuksissa, että sisarukset sulautuisivat joukkoon.

Tästä tulee mieleeni seuraava ajatus. Viikon aikana olen miettinyt yksinäisyyttä. Siitä tuli A2-keskusteluohjelma. Siellä nousi yhdessä kommentissa ajatus, että some-maailma ylläpitää mielikuvaa, joka karkoittaa ihmisiä toisistaan. Olen tunnistavinani tämän. Kuvat ovat kauniita, valkotasapainot korjattu, esineet ja kuvakulmat harkittuja. Lähentääkö omien tavaroiden (esimerkiksi tuolin tai kirjahyllyn esittely) meitä toisiimme? En usko. Kerran kävin tuntemattomien ihmisten eteisessä, jossa kaikki oli suoraan viime aikojen sisustuslehdistä: mustaa, valkoista ja särmikästä. Olin suuri ja painava möykky siinä eteistilassa, minulla oli täysin vääränlaiset vaatteet ja hiukset, tyttönikin tuntui äkkiä kömpelöltä ja hänen liehuva mekkonsa hyvin vanhanaikaiselta. Mustavalkoisuus etäännyttää ainakin minua. Meillä on vanhanaikainen koti tapetteineen. Seitsemän vuotta olemme aikoneet remontoida, mutta nyt olen luovuttanut - emme kerta kaikkiaan onnistu siinä! Ja jos sille ei ole tarvetta, jääköön tekemättä. Tämä sopii meille: hieman kotikutoista, repsottavaa ja vääriä värisävyjä nykyaikaan.

Ihmisten tehtävä on olla toistensa vierellä, ei rakentaa erottavia aitoja. Jouluna varsinkin ojennetaan kättä toisia kohti ja nähdään kaikenlaiset läheiset.

maanantai 21. marraskuuta 2016

21.11.




Marraskuu on iskenyt.

Vihreä ruoho näyttää kivalta heinäkuussa, mutta ei totta totisesti marraskuussa! Luntahan siinä päällä pitäisi olla. Olen näköjään tulossa vanhaksi, kun raportoin pääasiassa säätiloja.
Nyt tuli vesisade ja vei huurteisen kauneuden mennessään. Mutta silti: yli puolet marraskuusta saatiin nauttia kuivasta ja kauniista säästä. Nyt on jo 21.päivä; tämän kymmenen päivää kestää kyllä sateessakin.

Ja ihmeellistä: kuitenkin pidän myös marraskuusta. Löysin siitä todisteita myös vanhoista kirjoituksistani, kuten täältä.
Samaa salaista ihanuutta koin tänään aamulla. Kello oli 7.20. Kolmasluokkalainen oli herännyt jo aamupalalle, kaakaovesi kiehui. Aamusävelet soivat radiosta. Vetäisin jalkaan mustat villahousut (käytän niitä vain kotona ja usein aamuisin, kun pitää jotakin lämmintä olla nopeasti) ja toppatakin ja tassuttelin postilaatikolle. Oli mustaa, niin mustaa kuin vain voi lumettomana marraskuun aamuna olla. Ja siinä kadulla kun olin, lähitalojen ikkunat vielä mustina, kun ihmiset nukkuivat pehmeiden peittojensa alla, ajattelin: marraskuu, sittenkin pidän sinusta. Oli mustaa ja lämmintä, vääräntuntoinen sää tähän vuodenaikaan. Mutta mahtaako marraskuu itse mitään sille, että on muuttunut.

En pidä marraskuusta sitten, kun päivänvalo alkaa hiipiä ja paljastaa kaikki rumat ruoholäntit, ruskeat kukkapenkit, surulliset lumikolat ja pulkat seinustalla, johon ne ehdittiin ensilumen riemussa jo kaivella. Mutta aamulla, kun kaikki on vielä mustaa ja pimeää ja kynttilänvalo erottuu selvemmin, tämä on ihanaa.
Aamuissa on aina se lupaus, että koko päivä on edessä, kaikki on mahdollista, kohta nautitaan ensimmäinen kuppi kahvia. Ehkä tämä kaikki johtuukin siitä, että pidän aamuista, olen aamuihminen ja tykkään maanantaista.

Äsken hain vesisateessa eskarilaisen. Minulla oli sadesäähän sopimaton toppatakki, joka kastui läpimäräksi. Tielle oli jäänyt vielä jäätä, jota sade ei ole ehtinyt sulattaa kokonaan pois. Jospa ei ehtisikään ennen uuden jään tulemista. Lasten Kuomat ja toppahaalarit tuntuvat hassuilta ruohoisella pihalla. Mutta mitäs muita vaatteita laittaisin?
Illan hämärä alkaa jo kietoutua maiseman ylle. Pilvisenä päivänä valo ei ehtinyt juurikaan käydä täällä.

tiistai 15. marraskuuta 2016

16.11.



 Näissä kuvissa on äiti keittiössä tytön silmin nähtynä. Ylemmän kuvan hän on piirtänyt, alemman napannut joskus minusta.

Olen miettinyt mikä on vanhempana olemisen rankin osuus.
Olen tullut siihen tulokseen, että lasten voimakkaiden ja erityisesti kielteisten tunteiden vastaanottaminen.
Ei mikään yksittäinen opetustilanne, pukeminen, nukuttaminen, r-harjoitusten tekeminen, pyöräilyn opettaminen vaan tunteiden vastaanottaminen.

Tarkoittaa esimerkiksi tätä:
On aamu, ja kaikkien on ehdittävä tietyllä kellonlyömällä tiettyihin paikkoihin. Tunteet, jotka ilmassa liikkuvat, ovat väsymys, hermostus, kiire. Jos itse on ladattu jollakin edellä mainituista tai kaikilla niillä, on kova homma vielä ottaa vastaan lapsen reaktiot. Ja yritätä selvitä asiallisesti ja aikuismaisesti.
Olen yleensä lasten kanssa enemmän kotona, ehdin siis ottaa enemmän tunnekuormia vastaan kuin isä Keskustelin tästä mieheni kanssa äskettäin. Hän touhuaa hyvin paljon lastemme kanssa. Huomasin kuitenkin, että touhut ovat sellaisia kuin uimahalliin lähteminen, mäenlasku, harrastusreissut. Tunteet uimahallia kohtaan ovat erilaiset kuin tunteet kouluun ehtimistä kohtaan. Tämä ei ole tarkoitettu valitusvirreksi, vaan ihan arkisten järjestelyiden aiheuttamaksi huomioksi.

Jos sattuu, että äiti on pienten tai isojen lasten kanssa väsynyt, tunteet voivat kasvaa valtavan suuriksi. Kun niitä yksin hiljaa kotona miettii, ne kasvavat entisestään. Tai edes välttämättä mieti, vaan tuntee vain suuret kasat ihmeellisiä, nimettömiä möykkyjä sisällään. Nuo möykyt saattavat sitten poksahdella hyvinkin voimakkaasti niillä hetkillä, kun maitolasi kaatuu, legot rämisevät lattiaan, ovet paukkuvat ynnä muuta sellaista.
Jos on mahdollisuus tuulettaa itseään ja omia tunteitaan, lastenkin oloja jaksaa ottaa paremmin vastaan. Tulee tilaa itsen ja lasten väliin - puhdasta, raikasta ilmaa, johon mahtuu taas seilaamaan kaikenlaisia pilviä ja niitä kykenee katsomaan vähän kauempaa.
Tämän huomaan konkreettisesti silloin, kun haen pienintäni päiväkodista. Olemme olleet muutaman tunnin erossa. Aina kun haen lapsen, ensimmäiset kymmenen minuuttia hän "palautuu" päivästä. Toisin sanoen heittäytyy pieneksi, joka ei halua ulkovaatteita, ei jaksa itse kävellä, itkee koska on väsynyt. Tuossa vaiheessa on ihan sama, puhunko suomea vai kiinaa, puenko ensin pipon vai rukkaset, kyselenkö jotakin vai en. Kannan vetelän 17-kiloisen mötikän paksussa talvihaalarissaan ulos, koska hän ei jaksa kävellä yhtään askelta. Minä olen ollut erossa hänestä ja näen tilanteen: lapsen käytös muuttuu, kun äiti tulee näköpiiriin, väsymys purkautuu. Jaksan pukea hänet, koska ymmärrän tämän, meidän välissämme on raikasta ilmaa. Kuluu tuo kymmenen minuuttia, ja lapsi on taas oma itsensä. Kun pääsemme kotiin, hän on rauhoittunut. Kaavakekielessä rastimme toki kohdat "siirtymätilanteet ovat haastavia".

Kotona tuota raikasta ilmaa välillämme ei välttämättä ole, kun aamuisin yritämme lähteä liikkeelle. Lopulta sanon, että nyt on kuule sellaiset ajat, että tontut kurkkivat, onko lapset kiltteinä. Pienin pyöräyttää silmät ympyräksi, koska tämä tieto on hänelle uusi; edellisestä joulusta on pitkä aika kolmevuotiaan mielessä. Sitten hän sanoo: "Äiti, kato mun lilmiä, ne on ihan kiltit!" Voi raasua, minua säälittää. Kiltit ne silmät ovatkin, ihana katse.

Lapset ovat eriluontoisia, aikuisetkin olemme. Kun on voimakastunteinen lapsi, jonka ilot ja murheet kulkevat valtamerten aaltojen tavoin korkealle ja matalalle, tunteita on tarjolla pitkin päivää ihan täysilaidallisia. Kaikkien reagointitavat ja ja käytös vaikuttavat kaikkeen. Kun voimakastunteinen ihminen ryöpsäyttelee tunteitaan ympäristöönsä, hän aiheuttaa tunteita myös muissa. Erityisesti jos on kyseessä lapsi, joka ei vielä ole oppinut säätelemään voimakkuutta, jolla asiat kokee. Voi siis olla tilanne, että läpi päivän kuuntelee ja vastaanottaa pikkuihmisen voimakasta tunnemaailmaa. Rinnalla on toinen lapsi, joka hyrisee tasaisella käynnillä, ei nosta suurta meteliä oikein mistään. Sellaisen lapsen kanssa on helppo olla ja tulee itsellekin olo, että tässähän on ihan hyvä kasvattaja. Voimakastunteisen lapsen rinnalla joutuu kohtaamaan omat kuohahtavat  reaktiot, jotka eivät aina ole myönteisiä.
Illalla onkin jo olo: "Kiitos tästä päivästä ja erityisesti siitä, että se kului iltaan ja saadaan levähtää."




keskiviikko 9. marraskuuta 2016

9.11.


Tässä ovat minun jalkani violeteissa saappaissa. Ostin kengät pari vuotta sitten eräästä loppuunmyynnistä 10 eurolla. Olen tykännyt niistä, ovat kuulemma minun näköiseni.

Olen miettinyt näitä some-juttuja. Blogillani on 39 seuraajaa, käsityösivullani 255. Osittain ovat samoja ihmisiä eli noin parisataa ihmistä lukee mitä kirjoitan tai minkälaisen myssyn olen neulonut nojatuolissani. Parisataa. Kuulostaa äkkiseltään paljolta, mutta toisaalta jollakin ihmisellä Suomessa on esimerkiksi 10 000 seuraajaa tai siis 10 000 kuvien katsojaa. Kymmenen tuhatta.

Minulla on ollut aina huono iho ja vinot hampaat. Nämä seikat ovat varjostaneet elämääni (kuulostaa pinnalliselta, mutta ei ole sitä. Jos lapsellesi tulee finni, ole myötätuntoinen ja ymmärrä häntä!). En ole vielä oppinut selfie-kulttuuria enkä nauti olla kuvattavana, jos joku ottaa kuvia minusta, koska minussa on niin paljon ulkoisia virheitä. Alkuviikosta luin voimauttavasta valokuvasta ja ajattelin, että pitäisi ottaa itsestä sellaisia kuvia, jotta oppisin katsomaan itseäni paremmin.
Kun yritän olla pätevä, laitan yhden mustan mekon päälleni (se on ostettu Tuurin Kyläkaupasta, jota inhoan markkinameiningin vuoksi. Tuuri on yksi vaaleanpunainen hattara; näyttää kivalta, mutta jo ensimmäisen haukun jälkeen tulee pettymys: se oli vain tällaista. Mutta kuitenkin tuo musta mekko on pelastanut monta tilannetta, vaikka kangas on jo monista käyttökerroista hieman nyppyyntynyt).

Jännitän, pelkään ja ahdistun helposti. Siinä mielessä olen omassa työssäni opettajana koko ajan hieman mukavuusalueeni ulkopuolella. Nautin toki puhumisesta ja kielen moninaisista ulottuvuuksista. Uskon olevani sekä syvällinen että hauska, molempia vuorotellen. Pari viikkoa sitten olin juhlissa, joissa oli paljon ihmisiä. Juttelin kolmen ihmisen kanssa pitkään ja keskittyneesti. Siinä olen hyvä; en osaa juhlien small talkia, jossa heitellään huoneen yli kepeitä juttuja kaikkien kuullen. Silloin saatan alkaa puhua siten, että kirjaimet pompahtavat sekaisin. Kun juhlat loppuivat ja istuin autoon, sanoin miehelleni: "Tärisen sisältä." Se ei näy muille, mutta elimistö käy pitkään ylikierroksilla, kun olen puhunut ihmisten kanssa niin keskittyneesti. Jos juhlat ovat illalla, yöuni siirtyy tämän takia. Siksi, jos tapaan ihmisiä, on oltava yksin sen jälkeen.
Vähän aikaa sitten näin yhden kirjailijan, jota ihailen ja jonka teksteistä nautin. Menin puhumaan hänelle ja kiittämään kirjoista. Mies sanoi: "Siis menit puhumaan tuntemattomalle!" Tietenkin menin, eikä hän sitä paitsi ole t u n t e m a t o n, sillä tekstien kautta tunnen hänet.

Aamulla luin pianisti Izumi Tatenon 80-vuotishaastattelun. Hän sanoi, että kun hän soittaa, hän elää. Ymmärrän täysin! Kun minä kirjoitan, minä elän. En voi puhua ihmisille, jotka kävelevät vieressäni, että kuljen tässä lumitimanttien reunustamaa polkua, ahdistun, pelkään, lumoudun ja liitelen. Mutta voin kirjoittaa siitä. Kaikista syvimmät mietteeni kirjoitan.

Tänä aamuna minun piti mennä tekemään yksi haastattelu, mutta harmillisesti se peruuntui. Lähdin kuitenkin kaupunkiin. Erään vanhan kivitalon seinässä näin auringon heijastaman varjokuvan minusta pyöräni kanssa. Se oli kaunis kuva. Kävin ostamassa itselleni sukkahousut viikonlopun juhlia varten ja etsimässä pienimmälle neulepuseroa,  jota en vielä kuitenkaan löytänyt. Nyt istun kahvilla. Äsken täällä puhuttiin USA:n vaaleista pöyristynein ajatuksin. Osallistuin keskusteluun; maailman toisella puolella oleva asia yhdistää meitä.

Kirjoitin tämän tekstin, kun luin illalla ennen nukahtamista myötätuntoaiheisen jutun, jossa oli Anna Birgitta Pessi. Yritän suhtautua itseeni ystävällisesti ja myötätuntoisesti ja taputtaa olalle tätä hupsua omaa itseäni, joka on jokapäiväinen seuralaiseni.
Tästäkin kirjoituksesta huomaan, että monet asiat tulevat minuun lukemisen kautta. Viime viikolla katsoin jonkin matkaa sukellusonnettomuusjuttua Norjasta. Valvoin sitten kahteen. Syksyllä yritin katsoa koulukiusaamisaiheista dokumenttia Valkoinen raivo, koska se olisi tarpeellista katsoa esimerkiksi oppilaiden kanssa, mutta jo ensimmäiset kuvat olivat liian syvästi vaikuttavia. En voi katsoa kuvia, sillä ne tekevät liian voimakkaan vaikutuksen minuun. Luettu teksti soljuu sopivaa tahtia mieleeni ja on parasta tiedonvälitystä minulle. Elänkö sitten vain tekstien parissa? En, mutta joka päivä jonkin verran.

Tykkään itsestäni nykyisin enemmän kuin vaikka 10 vuotta sitten. Olen omituinen, pelkäävä, ahdistuva, luova, haaveilija, idealisti, huolehtija, kauneuden rakastaja, lapsen ainutlaatuisuutta kunnioittava, kriittinen, äkäinen, yksinoleva, herkkä, introvertti, rahaa kaihtava, ryhmäilmiöistä pois pyrkivä, tähtitaivastava ihaileva, pala kurkussa elävä, maailmantuskaa ymmärtävä, joka mieluiten pukeutuisi Marimekon Iloiseen takkiin jos se uskallus vielä jostakin löytyisi.

Millainen sinä olet, joka tämän tekstini luit?

tiistai 8. marraskuuta 2016

8.11.

 Miten paljon sää voi vaikuttaa ihmiseen?

Paljon, luulen ma.
Ei tunnu ihan marraskuulta, kun on 15 astetta pakkasta, ruoho kimmeltää lumitimanteista ja taivaalla viipyvät vaaleanpunaiset pastellisävyt. Olen ennenkin harrastanut sydämentykytyksiä tällaisten näkyjen edessä ja taas tulee sama. Ihana taivas! Lumihiutaleet! Valo kimaltaa lumisella kadulla! Ja vielä kuu!
Voisin ottaa kuvia koko ajan, mutta ehkä se ei ole tarpeen. Voin nauttia muutenkin.

Marraskuu tuntuu kuitenkin siten, että väsyttää ja tekee mieli joulutorttuja ja pehmeää, vaaleaa leipää. Haitallisia hiilihydraatteja siis, jotka väsyttävät lisää ja joiden nauttimisen jälkeen näytän henkilöltä, josta voisi tehdä lehtijutun: "Tässä on nainen, joka söi neljän viikon ajan pelkkää valkoista viljaa!" Olen nähnyt otsikoita, joissa on kuvattu erilaisten tuotteiden syöjiä ja juojia tuosta näkökulmasta.

Olin eilen tyttösen muskari-illassa. Oli maanantai: porhalsimme sinne hyvin maanantaisina. Tytöllä oli takkuinen letti (yritin sukia sitä penkissä paremmaksi, mutta  en viitsinyt alkaa letittää takkuihin uutta. Siellä oli myös hyvin takuttomia ruusukekampauksisia lapsia. Miten omat takut erottuvatkin paremmin, kun menee isoon, vanhaan juhlasaliin?) Se oli tavallinen maanantai-illan juttu, ettette luule, että mentiin hienoon tapahtumaan valmistautumatta. Lapset lauloivat ihanasti ja hassusti. Joku pomppi enemmän kuin joku toinen. Opettaja soitti isojen ja pienten karhujen kävelyä ja piti kävellä kevein tai raskain askelin. Ihanasti kävelivät. Jaksan katsoa tuollaista. Juhlasali oli vanha ja arvokas, lattiaan asti ulottuvat verhot. Lie monenlaista nähnyt vuosikymmenten aikana se sali. Nyt näki pieniä karhuja.

Yön nukuin kuin tukki, ja poikkeuksellisesti kukaan ei tullut viereemme. Siksi kai nukuinkin. Ja lisäksi hartiajumin ja illalla otettujen särkylääkeiden takia (jumi ei mainittavasti parane, kun nyt roikotan päätäni keittiön pöydällä puhelimen pikkuisen ruudun yllä. Voi näitä vempaimia ja voi meidän niskoja!). Aamulla heräsin kello 7.04, kun pienin tuli viereeni sanomaan, neljä harsoa kainalossaan: "Äiti, mulla on ihan pissaset lakanat."
Se oli totta, ja se on hyvin marraskuinen herätys. Ajattelin, että onneksi sattuikin nukkumaan tämän yön kokonaan omassa sängyssään. Pikkusängyn lakanat saa onneksi huiskista vaan nopeasti pyykkiin.
En saanut sitten enää unta, vaikka olisin hetken vielä ehtinyt nukahtaa.