lauantai 24. syyskuuta 2016

24.9.

Voimavärejä syksyyn.

Minä säännöllisyyttä ja symmetriaa rakastava henkilö hämmästyin itsekin, kun tein tämän.
Syntytarina oli sellainen, että yhtäkkiä tuo oranssiraitainen vanha jokapoikapaita alkoi poltella ompelukorissa. (Korissa ei muuten ole tätä nykyä paljoakaan, kun kesällä konmariaatteissani laitoin suuren kasan kankaita kierrätykseen. Jäljellä oleva kasa on hyvin hallittavissa.)
Nostin oranssin paidan laatikosta, siihen rinnalle oranssin suikaleen puuvillaa, näkyi olevan sekin jotain marimekkoa ja kaksi valmista mustaraidallista tilkkua. Sitten tuo otus työnsi kavionsa esille kankaiden seasta ja tiesin heti, että nyt sen hetki on tullut. Olen ostanut otuksen lähemmäs kymmenen vuotta sitten täältä kotikaupungista. Silloin oli vielä vanhan kaupungin puolella vanhassa talossa puisten portaiden päässä pieni käsityöpuoti, josta sai lankoja, pussukoita ja pieniä tilkkuja, joihin oli painettu otusten kuvia. Vuosikaudet tuo kangaspala on uinunut laatikossa, monet kerrat olen pitänyt sitä käsissäni ja puntaroinut heitänkö pois. Ja nyt se loikki tuohon. Sillä hetkellä, kun otin sen käteen, ajattelin myös ajatuksen, että nyt joudun luopumaan symmetriasta. Se kuitenkin onnistui.

Olkoon ystävällinen otus tämän syksyn voimaeläimeni.

torstai 22. syyskuuta 2016

22.9.

"Siinä sinä taivallat, Joonas, lyhdynkantaja.
- - -
Murheesta on kirjoitettava, jotta meille hetkeksi siitä olisi pääsy.
Murheesta, mutta myös siitä ilosta, joka meitä ympäröi.

Joonas, lyhdynkantaja.
Näen sinut, kun siinä taivallat, niin pienenä, niin luottavaisena ja aivan urheana. Sinä kahlaat poikki syvän heinikon, erityisen lyhyin askelin, erityisen pieniä jalkojasi korkealle nostellen. Verryttelypuvussasi, jonka hihansuista ja housunlahkeista on leikattu sinisiä pumpulirenkaita ja jonka rinnassa lukee suurin valkoisin kirjaimin SUOMI.

Sinun unelmasi ovat käyneet niin paljon pienemmiksi kuin toisten... ei sinusta tule kilpajuoksijaa eikä ratsupoliisia, ja sen sinä jo tiedät. Sinun on hypättävä paljon vaivalloisempia hyppyjä ja ylitettävä syvempiä kuiluja kuin toisten; sellaisia, joista kiiltäväposkiset kansallissankarit eivät edes osaa uneksia väkijoukkojen edessä hymyillessään.
Mutta tänä yönä sinä olet metsän ja niityn haltioiden uskottu, itsekin taikojen valtias, sinä olet erityisen viisas ja erityisen onnellinen pieni poika.
Kulkue seuraa sinua vaieten, sisaruksesi ja leikkitoverisi, eivätkä tällä kertaa edes isot pojat naura. Poikki vihreän niityn, poikki sinisen niityn, poikki yön seiteistä hopeisen niityn.

Joku lapsista kantaa vihertävää lyhtyä, toinen punertavaa, mutta kaikkein kaunein on sinun, Joonas, kultainen lyhty."

(Kaarina Helakisa: Pikku Joonas)


Kauniit tekstit jaksavat aina vaan ilahduttaa minua.
Kuten tämä Pikku Joonas, vuodesta toiseen.
Luen sitä, ja kellun kauniiden sanojen avaruudessa.

lauantai 17. syyskuuta 2016

17.9

Tällä viikolla ajatukset ja tunteet ovat sananmukaisesti heilahdelleet syntymänriemusta kuolemansuruun.

Olen nähnyt vastasyntyneen viisaan katseen ja ruttuiset kasvot - kuin juuri syntynyt ja vanha viisas ihminen samassa.
Niinä hetkinä, kun hän raivasi tietään maailmaan, sammui kaksi elämää hirvittävän tulipalon myötä.
Suru ei ole meidän surumme, mutta järkytys on yhteinen.

On monia sydäntä kouristavia asioita: Muistokynttilät ja niiden seassa yksinäinen pehmolelu. Käsin poimitut kukat, jotka ovat ojanpientareen apiloita ja kissankelloja. Ihmeellistä että ne vielä näin myöhään syyskuussa kukkivat! Ehkä ne on kerännyt joku pieni koululainen, joka ei vielä voinut ostaa muita kukkia.

Välillä tulee epätodellinen olo. Aurinko on paistanut monta päivää. Yhtenä yönä satoi vettä. Koululainen totesi silloin: "Olisi ollut nyt se tulipalo niin sade olisi auttanut sammuttamisessa." Elämä jatkuu, vaikka jossakin sitä on nyt vaikea käsittää. Syömme aamupalaa, siivoamme, pesemme pyykkiä, silitän lasten poskia vain siksi, että he ovat olemassa.

Illan varjot ovat jo pitkiä näin syksyllä.
Puna-apilat kukkivat suurin pullein kukin. Kun tuntee niiden tuoksun, voi vielä hetkeksi lennähtää kesän kukkiville niityille.

maanantai 12. syyskuuta 2016

12.9.


Aika usein saan nauraa itselleni.

Käsitöiden suhteen keksin monesti kaikenlaisia ideoita, joista puoliakaan en ehdi toteuttaa (ja ehkä hyvä niin).

Kerran kierrätyskeskuksessa hypistelin keltaista neuletta, joka olin jonkun itse tekemä. Samalla keksin: jospa joskus muutamme sinne Kittilään ja myyn käsitöitä, joiden langat olen purkanut käytetyistä neuleista! (Kuulaina, aurinkoisina syyspäivinä minusta tuntuu, että voisin muuttaa vaikka minne: Kittilään, Noormarkkuun, Paraisille [en edes tiedä missä on Noormarkku]. Kuulaat syyspäivät olisivat varmasti ihania aivan missä vain. Auringonpaistetta, kirkasta ilmaa, syksyn maatuoksuja. Talvisin tai kesäisin en tunne muuttoajatuksia, vain kirkkaina syyspäivinä. Ja tämä ei ole lainkaan realistista, haave vain, sillä en uskaltaisi muuttaa, katkoa juuria ja tehdä uusia uuteen maastoon. Tämä on vain kuin jonkin pelokkaan muumihahmon rohkeuspuhetta itselleen.)
Kuvitelmissani voisin siis asua jossakin muualla, purkaa vanhoja villapaitoja ja tehdä niistä uutta. Tuo mainittu keltainen paita olisi maksanut euron ja melkein ostin sen elämänmuutostani varten, mutta en kuitenkaan. Olen miettinyt paitaa kuitenkin usein.

Kerran näin yhdestä blogista yhden kivannäköisen vauvaompelusidean. Innostuin valtavasti! Alankin tehdä noita ja heti reilusti; olisi toinen idea purettujen villapaitojen rinnalle, jos Kittilässä möisin käsitöitä. Päätin saman tien ommella prototyypin niin kuin sanotaan ja ymmärsin toki, että prototyyppi on sellainen, joka ei todennäköisesti kelpaa myyntiin. Vääntelin ja kääntelin, ompelin ja tuskailin. Oli yllättävän hankala proto. Innostus laimeni - neulomisen osaan, mutta miten tämä yksinkertainen ompelus vei niin paljon aikaa?

Neulomisen saralla elättelen kuulkaa suuria. Minulla on mielessä ihania väriyhdistelmiä, joita haluaisin pikimmiten testata. Mutta neulasepas (tuollainen kepeä pikainen teon sana) kolmen millimetrin puikoilla peitto kaiken muun ohella. Jemmailen ideoita tuonne eläkeaikojen korvalle, jotta sitten voin ne tehdä.
Väriyhdistelmät säilyvät mielessä, innostukset laimenevat, ja neulon taas myssyn, koska sen homman osaan.

lauantai 10. syyskuuta 2016

10.9.

Viime aikoina olen tuntenut syviä yhteyden kokemuksia vieraisiin ihmisiin, kai jotakin ihmisyyden yhteistä pohjavirtaa.

Monet kokemukset ovat tulleet kirkossa, kun olen katsonut ihmisten niskoja. Niin, toisten niskoja katsomalla olen saanut yhteyden kokemisen. On rauhallista, olemme pysähtyneet, vanhat sävelmät soivat, tietyin väliajoin ohjatusti nousemme seisomaan ja istumme taas. Olemme vaan, kukaan ei kerro omia saavutuksiaan, tavoitteitaan ja elämännäkemyksiään, nyt on hiljaisuuden vuoro. Muutama viikko sitten edessäni istui vanha mies, jonka pään asento toi mieleeni papan, jonka tuttua hartianseutua en enää voi nähdä. Tunsin ihmeellisen lämpimän liikutuksen; olisi tehnyt koputtaa tuota miestä olkaan siinä kirkkaan sunnuntaiauringon loistaessa kirkon sisään ja kuiskata: "Sinä muistutat meidän pappaa." En tehnyt niin, ajattelin vain. Tuo vanha mies sai istua vielä vaimonsa vieressä samalla penkillä.
Viime jouluna olimme koko perhe kirkossa jouluaaton hartaudessa. Pienimmällä oli mukana rusinoita, jotta hän jaksaisi. Ei meinannut silti jaksaa. Hyrisi välillä puoliääneen Joulupuu on rakennettu. Silloin edessä istuvasta penkistä ystävällinen rouva sanoi, että jospa sekin laulu laulettaisiin, kun sinä niin siitä tykkäät.
Se yhteyden kokemus: se tuntui joulukirkossakin. Tuntemattomat ihmiset ja me, sama yhteinen joulu ja nyt tässä laulamassa, kunnes taas ovi käy ja purkaudumme siniseen talvi-iltapäivän hämärään.

Kaksi viikkoa sitten istuimme mieheni kanssa hotellin aamiaisella. Katselin ympärilleni. Oli urheilijoita (kuulin pelimuistoja ja läheltä piti että voitettiin -tilanteiden kertaamista), lapsiperheitä, nuoria, farkkuihmisiä, rouvia pehmeästä villasta tehdyissä viitoissaan, hienoja vöitä, kammattuja hiuksia ja hiuksia, jotka olivat jääneet unen jäljiltä takaraivolle lyttyyn. Sanoin miehelleni, että katso miten ihmiset ovat tavallisia ja ystävällisiä. Henkilökuntaihminen, jonka tehtävänä oli huolehtia, että kymmenet ihmiset saavat pöytäänsä oman kahvikannun, ei ehtinyt käydä meidän luona, kun haimme jo kahvia. "Voi, tekö ette ehtinet saada kannua", hän pahoitteli meille ystävällisesti, vaikka oli ehtinyt huolehtia jo monista muista.
Nyt en katsellut niskoja vaan kasvoja ja tunsin taas sen: pohjimmiltaan me olemme samaa me ihmiset, ilon ja ikävän lapset, tässä puuro- ja hedelmälautastemme äärellä miettimässä.
Maailmassa on paljon hyvyyttä.

maanantai 5. syyskuuta 2016

5.9.



Viikonloppuna katselin kauniita näkyjä.

Mäntyjä, metsäisiä mäkiä, pehmeitä sammalmattoja, aamujen sumua, kuvajaisia kirkkaasta vedestä. En koskaan väsy näihin! Lapsetkin jo sen tietävät. Vanhimmainen totesi yhtenä iltana: "Äiti, tuu kattoo." Ja odotti sitten rauhallisena ikkunan vieressä. "Kato minkälaisia nuo vaaleanpunaiset pilvet on veden pinnassa."
Kauniita, minä katsoin.
Iltataivas oli kaikenlaisia värejä sekaisin; niitäkin, joita emme vaatteissa uskalla keskenään sekoittaa, mutta luonto sekoittaa ja kaikki sopii kaikkeen. Sininen, keltainen, vaaleanpunainen, violetti.
Ajoimme hiljaa suurta mäkeä alas ja katsoimme, miten aurinko laski järven taakse. Autojen stereoissa soi "Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla". Ihmeellinen, pysähtynyt tunnelma: upea luonto, perisuomalainen surullinen sävelmä ja oma perhe ympärillä.

Kerään tätä kauneutta mieleni varastoon. Olen ajatellut erästä ihmistä, joka kuljettaa lompakossaan monen vuoden vanhaa paperia, johon on kirjoittanut kauniin virkkeen jostakin kirjasta. Ajatella, kuljettaa kaunista ajatusta aina mukanaan, ettei unohda sitä! Miten ihanaa!
Autossa istuessa mietin, että miten ajatukseni vertyvät, kun lähdemme johonkin. Istuessa alan keksiä lauseita, tai en ala, ne vain pulppuavat mieleeni. Esimerkiksi kun katson suoria mäntyjä, valon heijastuksia ja erisävyistä vihreää maan peittona. Samaan aikaan neulon, ojentelen takapenkille purkkaa ja vesipulloja, sanon välillä sanan tai pari miehelle. Matka etenee, ajatukset virtaavat, mieli järjestyy.



keskiviikko 31. elokuuta 2016

31.8.

Heijastuksia sohvan alta nähtynä. Yhtenä iltana venyttelin kipeitä kylkiäni tuossa sohvan takana ja sattui silmiini tämä kaunis arkinen näkymä.

Voi tätä elokuuta! Syksy antaa parastaan. Päivät ovat kirkkaita, vaikka aamuisin lämpötila on ollut vain aavistuksen plussan puolella. Työaamuina mietin mitä kivaa voisin pukea päälleni. Tänään laitoin pitsikengät, joiden kanssa minulle tulee aina luova ja kepeä olo.
"Siinä se pitsikenkä nyt lähtee", huudahti vanhempi työkaveri lämpimän äidillisesti, kun saapastelin pois töistä.
Työrooli tuo virtaa äitirooliin, vaikka joskus ajattelin, että se kuluttaa liikaa. Mutta ne täydentävät toisiaan; minulla on hyvä olla.
Tuon samaisen työkaverin kanssa puhuin pitkät pätkät työelämästä. Sanoin että haaveilen hyvästä tasapainosta kodin ja työn välillä (juuri nyt sellainen tuntuukin olevan). Ja että en ole ollenkaan ihannekansalainen, koska en ole valmis antamaan kaikkea aikaani työlle; lapsillekin pitää jäädä jotain. Ja että tunnistan uupumisherkkyyteni ja että on nössöä sanoa, etten pysty tekemään töitä 40 tuntia viikossa. Tähän hän puuskahti taas ystävällisesti ja ymmärsimme toisiamme siinä, että tietty mieli tarvitsee rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa.
Minulle on kyllä ihmeellisesti annettu mahtavia työkavereita, joista erityisesti nämä taiteilijasielut kohtaavat oman vereslihaisen mieleni. Ja oppilaat. Luovan työn opiskelijat ovat osittain samasta maasta kuin minä; tunnen heidän kirjoituksissaan oman mieleni näkymiä ja aina se jaksaa sykähdyttää melkein kyyneliin asti.

Minun piti kirjoittaa elokuun ihanuudesta, että vielä työpäivän jälkeenkin on valoa jäljellä ja voi mennä puolukkametsään! Sielläkin minuun virtaa hiljaista voimaa: puut suhisevat, maa tuoksuu makealle ja syksylle, puolukat ovat suurissa ryppäissä mättäillään. Selkään sattuu välillä kun kumartelen (ja sitten on venyteltävä ja sattumalta näen taas heijastuksia lattiassa). Lapset mönkivät metsässä, kukin tyylillään. Joku innostuu, joku syö eväitä, joku valittaa kun maailman ankeimmat vanhemmat raahaavat metsään ja ei voi olla kavereiden kanssa. Koira pompahtelee risujen seassa ja syö puolukoita, kun tarjoan kädestä. (Syö se itsekin suoraan mättäistä, ja mustikoita ja kotipihalla karviaisia ja viinimarjoja pensaasta. Miten hellyttävä marjakoira!)
Metsä suhisee, valo tulee puiden takaa. Tänne on tultava toistekin.