tiistai 25. huhtikuuta 2017

25.4.


Pyöräillessäni mietin kaikenlaista.

Taivas oli uskomattoman sininen. Auringossa oli jo lämmintä, mikä on harvinaista tässä tuulien kaupungissa. Tuulen suunta oli lämpimästä, ei pelkkää pohjoista.
(Nyt kun kirjoitin tuon tuulien kaupungin, aloin väristä: elän tällaisessa runossa, mikä ihana ajatus!)
Tuntuu, että ensimmäinen tällainen todellinen kevätpäivä täällä meillä. Ei siis ollut väärä valinta, että päiväkotilaiset lähtivät aamulla ohuemmilla hanskoilla.
Keksin mielestäni ristorasamaisen ajatuksen:
Tuulinen päivä kaupungissa. Hiekka rahisee hampaissa.
Tuuli nimittäin nosti auraushiekkaa suuhun asti. Ajattelin senkin, että koska minulla ei ole astmaa, pidän auraushiekasta. Pidän erityisesti huhtikuisesta auraushiekasta, joka rahisee tiellä ja hieman suussa. Se on selvä merkki vuodenaikojen vaihtumisesta. (Kylläpä olen nyt tähän hiekkaan kiintynyt, kun jo toisen kerran peräkkäin kirjoitan siitä. Tavalliset asiat ovat parhaita.)

Kevät on kutkuttava ajatus. Yksi pieni haave nostaa taas päätään, kun aika lähestyy. Mansikkamaa. Ehdin jo hakea tietoa, että touko-kesäkuu on sopiva aika perustaa se (viime kesänä jäi perustamatta, jospa nyt!). Meillä on aivan pieni maapläntti, johon ei montaa mansikkaa mahdu, mutta olisi oma mansikkamaa! Sitten pihan nurkalla olisi mansikoita, viinimarjapensaita ja karviaismarjapensas. Siellä voisi loppukesällä käyskennellä (tämä on juuri oikea sanaa kuvaamaan kävelyä marjapensaiden välissä) ja napsia marjoja ohimennen suuhunsa. Pidän esimerkiksi siitä, että lapset loppukesän iltoina juoksevat pihalla paljain jaloin: piilosta, hippaa, mitä milloinkin, ja joku menee piiloon marjapensaiden taakse ja syö sieltä marjoja. Juuri siksi pihalla on oltava pensaita, että lapset saavat ohimennessään maistella. Juuri siksi on hyvä olla kirsikkapuita, että alkukesästä juoksevat sinne, pienet jalat oikein vilistävät, hameet hulmuavat, ja likaisilla hiekkakäsillään poimivat kirkkaanpunaiset marjat syötäväksi.

Kävin kirjastossa. Ehdin pohtia sukupolvien kulkua ja salaisuuksia. Lainasin kirjan, jonka alaotsikkona on Ylisukupolvinen tiedostamaton. Psykologia-, etiikka-, estetiikka -hyllyjen kohdalla minulle tulee olo, että voisin imeytyä kirjojen väliin, yhdeksi osaksi kirjahyllyä. Niin kiinnostavia aiheet ja otsikot ovat! Onneksi voin ottaa muutaman kerrallaan kotiin luettavaksi.

Kun kurvasin kotipihaan, kuulin kirkonkellot. Sanomakellot jollekin. Taivas on niin sininen, valo niin kirkas, joku on kuollut.
Ehdin ajatella auraushiekat, marjapensaat, sukupolvet ja niiden sammumisen.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

21.4.


On kevät, valostuvien päivien ja kirkkaiden iltojen aika.
On kevät, vaalenevien värisävyjen aika.
Siksi olen neulonut minttua, vaaleanpunaista, keltaista. Olen pinonnut myssyjä summittaisesti, ja yhtä summittaisesti nostin pupurätin siihen viereen odottamaan tuliaiseksi päätymistä.
Ja kas - täsmälleen samat värit molemmissa!

Tänään iloitsin lakaisukoneesta. Se hurisi edellämme ja teki pyöräteistä sileitä. Saimme pienimmän kanssa viilettää pyörällä auringon alla sileällä tiellä! Tämäkin aina keväällä tulee: puhtaat tiet. Juuri näinä hetkinä koen, että sadasosamillin ymmärrän moottoripyöräilijöiden keväistä kuumetta. Minuunkin keväiset tiet ja aurinko vaikuttavat levottomasti: tekisi mieli lähteä reissuun ja kaupunkilomalle. Kevät kaupungissa - siinä on jokin runollisen viehättävä kaiku.

Olen keski-ikäistynyt. Sen tiedän siitä, että olen ruvennut kirjoittelemaan tännekin m i e t e l a u s e i t a. (Olen aina vierastanut niitä teepusseja, joissa on Ajatus. Tai muuten sitä, että elämä tiivistetään mietteeseen.) No, nyt siis olen itse alkanut tiivistää. Tämänkertaisen oivalluksen on kirjoittanut Suvi Ahola (Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia -teoksessa):
"Elämän pitäisi, niin uskon, olla sarja rautaisia yllätyksiä, joiden jäljiltä ihminen aina pikkusen särkyy, kerää sitten palaset yhteen ja jatkaa eteenpäin. Ei siksi, että on niin valinnut, vaan siksi, että on pakko. Kerta kerralta rujompana ja samalla vähän kestävämpänä."

Kevätsävyjä viikonloppuusi!



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

16.4.


Pääsiäisen aikaan.

Maailma on ollut lumisateinen, harmaa, hattarapilvinen, kirkas. Tänä aamuna se oli pessyt kasvonsa ja heräsi loistokkaaseen auringonpaisteeseen.

Olen imenyt itseeni kauniiden maisemien näkyjä, lilaa ja vaaleanpunaista taivaanrannalta. Yhtenä iltana hiihdin ja muutaman kerran oli sanottava kaverille: "Odota, otan taas yhen kuvan."
Esimerkiksi noista mustista koivuista hempeää taustaansa vasten. Eilen illalla hiihdin samojen koivujen ohi ja totta puhuen en melkein tunnistanut riviä samaksi, kun taustalla oli tasaisen harmaita pilviä.
Hiihtokaverini lähti mukaan sillä ehdolla, että saa hiihtää omaa vauhtiaan. "Ehdin kiertää järven kaksi kertaa sinä aikana kuin sinä kerran." Niinpä - olen huomannut olevani hiihtelijä, en hiihtäjä. Siinä on leppoisa ero.

Pienimpien kanssa käveltiin eilen muutaman sadan metrin matka.
"Ei jakka", sanoin kuopus muutama askel ulko-oven jälkeen. Oli sitten onneksi noita lumi(hiekka)kasoja, joiden päälle ei ollut mitään hankaluutta päästä. "Menkää tätä kuun pintaa", sanoin ja osoittelin tien reunasta vetäytynyttä hankea. Ja niin he menivät. Suoraan kulkeminen väsyttää pieniä jalkoja, mutta mutkaisia ja mäkisiä reittejä jaksaa aivan huomaamatta kulkea.


tiistai 11. huhtikuuta 2017

11.4.


Seuraa tajunnanvirtaa, sillä olen ollut itsekseni ja yksikseni ja silloin ajatukset lähtevät liitämään, kun on vain.

Kuvasin nuo pajunkissat viime perjantaina, ennen kuin aloitimme virpomisoksakoristelut. Pienin ei meinannut pysyä nahoissaan, kun puhuin pajunkissoista.
"Täällä on emo!" hän huusi
"Nämä ei oo vielä kuoliutunut."
Eli kissaemo siinä pylly pystyssä nukkuu pienet kuoriutumattomat kissanpennut vierellään. Kun niitä silittää, ovat niin pehmeitä, pehmeitä. Lauloin yhtä kauneinta tuntemistani lauluista: Uinu paju pienoinen.
Pajunkissat ovat jotakin ihmeellisen ihanaa; samalla tavalla herttaisia kuin kissankäpälät, joita ennen katselin kesämökin peltotien varrella.

Olen lukenut.
Jos miettii synkkiä, auttaa kun lukee esimerkiksi tällaista:
"Ilmatieteen laitos tuottaa päivittäisiä satelliittihavaintoihin pohjautuvia lumipeitekarttoja. Havaintoaikasarjat kertovat lumen sulannan keskimäärin aikaistuneen." (Ilmatieteen laitoksen sivuilta rauhoittavalla olemuksellaan silmiin tarttunut teksti.)

Lumipeitekartta, mikä ihana ajatus! Jossakin joku niitä tekee, tietokoneella luultavasti (Vaikka ihanampi ajatus olisi että käsin, värittäisi hitaasti suuren pöydän ylle kumartuneena suurelle paperille lumipeitekarttaa, joka päivä uudestaan. Näen tämän kuvan: lumipeitekartan värittäjällä on neulepusero yllään, ehkä kalastajaneule, kuvassa on myös punaista [ehkä hänellä on punainen pipo] ja pöydällä olevan lukulampun valossa hän värittää karttaansa. Tämä ei tietenkään ole totta, sillä tässähän ei pidemmän päälle olisi mitään järkeä.), ja sitten seuraamme keskiarvoja lumen määristä ja tiedämme sen käyttäytymisestä enemmän. Vai käyttäytyykö lumi?
Sanat rauhoittavat: täällä on aikaa havainnoida säätä, tuulien suuntia, korkeapaineita, lumen leijuntaa. Terroristit ajavat rekoillaan, mutta täällä on lämmintä ja täällä on lauhaa, voimme ja ehdimme vielä huolehtia arjen rutiineista.
Sama lohdullisuus on aamuissa. Radio päälle kello 7.15, hitaat ja rauhalliset aamusävelet soljuvat, verkkainen ääni pitää hartautta, aikamerkki piipahtaa. Sen jälkeen voidaan puhua pahoja uutisia, mutta silti on vielä aikansa aamumusiikille, lempeille sanoille, hitaalle heräämiselle.

Olen lukenut kokonaisia kirjoja. Osa on jäänyt mieleen, nostanut ihmeellisellä tavalla ylemmäs, antanut ajatuksille tilaa, tuonut uutta. Yhdessä sanotaan (tämä kirja on vielä minulla kesken):
"Hyvä kirja on sellainen, jonka luettuaan lukija huomaa, ettei ehkä ajattele muutamista asioista samoin kuin ennen kirjan avaamista. Jokin lukijan sisällä on liikahtanut, jotakin ehkä tapahtuu." (Juha Hakala, Luova laiskuus.)

Olen etsinyt omaa tietäni, ja se alkaa löytyä. Tätä sanoittaa esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttila (jonka lapsuudesta ja nuoruudesta kertovaa tekstiä lukiessani imeydyin kirjan sivuille: miten voi olla niin tuttua!):
"En tahdo olla kenenkään käskytettävä tai alainen, mutta en tahdo liioin johtaa ketään, koska minusta kuoriutuu helposti esille sietämätön pomottaja. - - Nautin siitä, että saan tehdä itsenäisesti työtä ja kulkea tallaamattomilla teillä. En liioin pidä aikatauluista ja työajoista. Minusta työtä on tehtävä silloin, kun työhön on tarve ja kutsumus. - - Olen aina tiennyt, että tällaisista valinnoista pitää maksaa taloudellisena epävarmuutena, mutta se ei ole haitannut minua kuin joskus harvoin. Henkiset palkinnot ovat suuret. Saan iloa kaikesta mitä teen. Alituinen uteliaisuus ja monet kiinnostuksen kohteet takaavat, ettei minulla ole monta ikävystymisen tai tylsyyden hetkeä, jos vain pidän masennukseni hallinnassa. Kääntöpuolella on tietysti loputon nälkä, tunne siitä, ettei koskaan tiedä kylliksi, kun tiedettävää on niin paljon. Mutta senkin voi kääntää eduksi. Olisi kauheaa, jos ei olisi enää mitään uutta tiedettävää, luettavaa tai tutkittavaa. (Virpi Hämeen-Anttila Kari Uusikylän teoksessa Naislahjakkuus.)

Ulkona leijuu lumi, eilen satoi kaatamalla koko päivän. Tästäkin riittää minulle iloa: säät vaihtelevat niin paljon, että voin käyttää monta tuntia hämmästelyyn: "On kyllä karmea keli! Pakkasta on luvattu ja nyt sataa lunta, miten tämä on mahdollista?"
Jossakin joku saa taas värittää lumipeitekarttaa.

torstai 6. huhtikuuta 2017

6.4.


Lapset. Oi.

Pienin on miettinyt kuolemaa sen jälkeen, kun mummilan vanha ihana koira kuoli. Hän itki haikeasti koiran perään: "Mä olitin vielä halunnut lilittää titä!" Mutta ei, koira on poissa. Lapsi varmistelee, että emmehän kuole. "Ei, vanhat kuolevat", minä olen sanonut, vaikkei se ole ihan totta, mutta arvelen, että näin on parasta sanoa. Mummilan koirakin oli koiraksi jo tosi pitkän iän elänyt.
Eilen iltapalalla poika taas mietti. "Vanhat koolee", hän toisteli itselleen.
"Niin, tässä me ollaan eikä olla kuolemassa. Voidaan tehdä kaikkea", minä sanoin.
"Niin!"  lapsi oikein riemastui ja rupesi luettelemaan:
"Tyyään ja nukutaan ja käyään päiväkolitta ja käytetään luutuaikaa ja kalkkipäivä, ollaan ulkona, mennään letkelle ja pyyetään kylään."
Sydämeni valui kultaa ja liikutusta. Kolmi- ja puolivuotias siinä luetteli elämänsä tärkeitä asioita. Pyyetään kylään, osasi noinkin sanoa.

7-vuotias eskarisiskonsa vietti iltaa kahden kaverinsa kanssa. Sekin puristi sydämestäni jotakin. He hyppivät pihalla ruutua, ensi kertaa tälle vuotta. Ja ne ruudut ja numerot! Melkein kaikki numerot kenottivat väärään suuntaan, mutta sen ihanampaa. Pienet, koululaiseksi kasvavat siinä harjoittelivat. Ilta oli melkein lämmin, ja sen takia hanskat jäivät sisälle. Hyppiköön, minä ajattelin. Tuollaista on olla kevättä lupaavassa illassa, keltakultaisen auringonlaskun alla, vähän sormenpäät kylmässä. Vain tämän kerran teillä on tämä 7-vuotiaan riemukas kevät!


tiistai 4. huhtikuuta 2017

4.4.

Mietin tänään ajatuksen voimaa.

Ajatuksethan ovat aika metkoja kavereita: lähtevät tuosta vaan hortoilemaan ja yhtäkkiä ehtii mielikuvissaan rakentaa jo ties mitä.
Muutama esimerkki:
Lapsen kanssa on ollut jotakin setvimistä ja asioiden selvittelyä.
"No niin, tässä sitä ollaan. Meno on nyt sellaista, että kohta se kokeilee tupakkaa. Ja varmasti saan tottua siihenkin ajatukseen, että minulla on huumeita käyttävä lapsi." Sitten olenkin jo miettimässä, miten joskus tulevaisuudessa menen tapaamaan lasta vankilaan. Huokailen ääneen. Mies ihmettelee, mitä puhisen. "Yhtä vankilavierailua vaan", vastaan. Tässä vaiheesaa lähiympäristö on jo tippunut kärryiltä, että miksi olisimme menossa vankilaan. Olemme kotona keittiössä, iltaruoka valmistuu ja ei ole oikeastaan mitään suurempaa hätää.
Toinen esimerkki:
Minulla on yksi haave. Välillä se tuntuu aivan mahdolliselta, kunhan vaan teen tarpeeksi töitä, monet ovat onnistuneet niin.
"Välillä mulla on olo, että mitä ihmettä kuvittelen, oon niin surkimus, että miten voin olla niin säälittävä, että edes ajattelen osaavani mitään", selitin tänään ystävälleni. Hän rymäytti minut ystävällisesti todellisuuteen noista ajatuksista. "Kamalaa puhetta, ajattele, et kenellekään muulle voisi sanoa ääneen noin."
Totta. Vain itselleen voi olla omissa ajatuksissaan noin ankara.
Kolmas esimerkki:
Kolme vuotta sitten olin päättänyt aloittaa juoksemisen, ensimmäistä kertaa elämässäni. Mietin ajatusta useita viikkoja: miten lähden kotiovelta, kävelen, siirryn kevyeen hölkkään, mitä reittejä menen, mitä taloja ohitan, mistä risteyksistä käännyn. Kun sitten ensimmäistä kertaa lähdin, matka onnistui ihmeellisen hyvin, olin tyytyväinen ja iloinen suorituksestani.
Mielikuvaharjoittelu ja ajatuksissa juokseminen oli auttanut.




torstai 30. maaliskuuta 2017

30.3.


Etsi kuvasta kolme joutsenta.
Nopeasti napattu, aamulla kello 8.42 pihalla, kun oli jo kiire eskarimatkalle.

Mutta ajatella, että aamu voi mennä näin:
Tuli taas kiire (miten aina tuleekin). Meidän lapsilla on hassu tapa järjestää leikit silloin, kun niille on vähiten aikaa. Eli aamulla ennen eskariin lähtöä pikkulegot tai muut levälleen. Eilen jäi tytöllä sängylleen legofriendsit, pikkukoirat ja koirien luut hienoon järjestykseen, kun ehti leikin aloitella.
Sitten pitää hoputella, että kohta mennään, kohta hampaanpesulle ja sitä rataa.
Yleensä puen pienimmän ensin ja hän saa hetkisen tonkia ulkona kinoksia, läträtä rännin alla vedellä tai ajaa pyörällä muutaman mutkan ennen lähtöä.

Tänään menimme ulos. Melkein heti tyttö sanoi: "Joutsenia!"
En heti osannut tarkentaa oikeaan suuntaan, mutta sitten huomasin. Kolme hohtavanvalkoista suurta lintua ja valtava toitotus koko ajan! Lensivät ylitsemme ja kai merelle päin sitten. "Joku noista saattoi olla ruma ankanpoikanen, joka onkin joutsen", tyttö sanoi, sillä satu ja arki menevät vielä somasti sekaisin, eikä se haittaa.

En väsy joutsenten tuloon. Siinä on jotakin niin uljasta ja kaunista, surullista ja haikeaa yhtä aikaa. Muutamia olen nähnyt keittiön ikkunasta katsellessani, mutta ääntä ei silloin kuule. Eilen lensi yksi joutsen ohitse. Näytti surulliselta. Sanoin, että joutsenet ovat yleensä kaverin kanssa ja jos kaveri kuolee, toinen joutsen lentää yksin järven ympäri, laulaa mennessään viimeisen laulun ja lähtee sitten (onko tämä edes totta vai muistelenko feeniks-linnun lentoa Harry Potterista Dumbledoren lähdön jälkeen?). Pienin kuunteli, suupielet värisivät, kyynelet alkoivat valua poskille. "Voi, sinua harmittaa se yksinäinen joutsen", minä sanoin.

Mutta joutsenet. En tiedä kauniimpaa. Onneksi niiden lentoreitti menee tästä talomme kohdalta.