keskiviikko 24. elokuuta 2016

24.8.


Mitäkö murehdin? Kaikenlaista.

Kai jokaisella ajalla on omat kummallisuutensa, joita on vaikea ymmärtää. Minä en ymmärrä tätä aikaa, sen räminää, ruutuja ja rumia sanoja. Minun olisi pitänyt elää 1890-luvulla siellä Vienan Karjalassa.

En ymmärrä nykylasten musiikkimakua, kun on ihan hyväksyttyä hoilata epämääräisiä sanoituksia ja kirosanoja. Varmaan aikuisten on helpointa ja nopeinta sanoa kaikkeen, että joo siitä vaan ja kyllä se passaa. En ymmärrä että taiteesta tehdään vetelää ja laiskaa hoilotusta, mutta tämä ei olekaan taidetta, vaan viihdehöttöä, jonka tarkoitus on täyttää ihmisen päätä silloin, kun voisi tehdä jotakin järkevääkin. Lapset kantavat juomapurkkeja, jotka ovat täynnä yhdisteitä, joilla ei ole mitään terveysvaikutusta yhteenkään ihmiseen, mutta on ihan okei antaa 12-vuotiaan juoda niitä juomia, koska nykyisin on sellaista ja on niin vaikea saada lasta pois kaupan kulmilta notkumasta.

Nykyihminen on mielellään sellainen, että selittää hyväksyvänsä itsensä sellaisena kuin on. Se antaa vapauden jäädä lepäilemään sohvalle ja avata sipsipussin, koska hyväksyy itsensä juuri sellaisena. Sitten voi selata jatkuvaa kuva- ja tekstivirtaa pieneltä ruudulta, jonka takana on tämä maa ja koko maailma. Ja aika paljon omilla nimillä nimettyjä sivuja! Että omalla nimellä kerron mitä olen tänään tehnyt, ihan videomuodossa söpöttelen ja haron samalla hiuksiani. Rivissä on tuotteet, joita olen ostanut ja elämän tarkoitus on se, että on uusia tuotteita ja kerron niistä hiuksia haroen kaikille, jotka tilaavat tätä kanavaa. Hästäk sitäjatätä. Ja hei huikeentörkee arvostus sulle! Miten elämän päämäärä voi pyöriä pienen, ahtaan ympyrän, jonka sisälle juuri ja juuri itse sopii? Kun tavoitteet loppuvat, loppuu myös eteenpäin pääseminen. Ja jos jaksaisi pinnistellä eteenpäin, saavuttaisi uutta ja onnistumisen ilo ruokkisi jatkamaan yhä uudelleen.

Kuuntelen ikivanhaa urkumusiikkia, jonka voimakkaat matalat sävelet painuvat hengitysrytmini mukaan sydämeeni saakka. Kuuntelen puista huilua, jonka heleä sointi on ollut olemassa jo monta sataa vuotta sitten. Silti sen sävelet sopivat näihin arkipäiviini ja nostavat tiistain ja keskiviikon olotilaani tyynen rauhan.
Menen metsään. Puolukoiden posket ovat aivan punaiset. Poimin käsin niitä ja kuulen, kuinka marjat hiljaa ropisevat astian pohjalle pyöriessään. Auringonvalo siivilöityy ohuena verkkona puiden takaa. Kuuset, sieluni puut, muodostavat katedraalin käytävän ympärilleni. Tänne asti ei kuulu Sannin ja Cheekin melu.

Olen Ronja omassa ryövärimetsässään, olen Emilia alppipolkuaan kiipeämässä, olen vanhat karjalaisnaiset harmaiden talojensa portailla.
Lapseni, minä niin toivoisin, että sinun maisemasi olisi puolukoita, auringonsäteitä puiden takaa, vanhoja satuja, maan tuoksua. Että sinä juoksisit, koska silloin juuri elämän riemu virtaa sinuun ja pitää ruumiisi hyvinvoivana pitkään. Että sinä kulkisit eteenpäin alppipolkuasi tavoitteet ja ihanteet korkealla pitäen kiinni läheistesi käsistä. Että sinun sielusi katedraalissa soisivat vanhojen urkujen sävelet.

tiistai 16. elokuuta 2016

16.8.




Oi elokuu!

Arki on palannut uomiinsa. Ihmisen perustila ei ole loma, sen olen joutunut toteamaan. Ihmisen perustila on tämä tavallinen:
Ennen kahdeksaa soi kello. Kömmin ylös, virkeänä tai väsyneenä. (Tänään nousin väsyneenä, koska en nukkunut kuin muutaman tunnin ja se johtuu siitä, että join eilen liikaa kahvia. Minun herkkäsieluisen ei pitäisi tehdä niin: musta neste jää suoniini kiertämään ja tekee ylivirittyneeksi.)
Ensin laitan radion päälle, sitten vedenkeittimen, sitten kahvinkeittimen. Availen ovia huoneisiin, joissa lapset vielä nukkuvat. Sanon: "Pitäisi herätä kouluun." Peittoja vedetään tiukemmin ylle, kylkiä käännellään. Sitten verkalleen he nousevat. Jotakin pitää syödä, vaikka eskarilainenkin tänä aamuna opasti, ettei hänelle kannata kamalasti laittaa aamupalaa, koska hän ei voi syödä paljoa. Hampaanpesut, sängynpetaukset, koira pissalle, radio kertoo maailman asioita edelleen hiljaisella äänellä nurkassaan. Kukaan ei kuuntele, mutta se ääni kuuluu aamuun.
Vähän meinaa hiipiä kiireen tuntua, eteisessä on ahdasta, kun viisi ihmistä yhtä aikaa pukee ja varsinkin, jos pienin on sitä mieltä, että haluaakin nyt itse laittaa kaiken ja mielellään kahteen kertaan. Koira tarkkailee jaloissa, että onko nyt sen näköinen lähtö, että sekin on pääsemässä mukaan vai onko parasta vetäytyä sivummalle.
Sitten ovi käy. Koululaiset loikkaavat ulos kavereiden perään, eskarilainen, pienin ja minä kohta perässä. Heipat, lasteni posket ovat vielä hyvin pehmeät. Syksytuuli on nyt kirpeä, mutta puhaltaa osittain lämpimästä suunnasta. Pyörän rengas kihnuttaa jotakin vasten ja pitää koko matkan ihmeellistä meteliä.

On aamuja, jolloin viemme pienimmän kanssa eskarilaisen ja huristelemme sitten takaisin kotiin. Kahdestaan. Miten ihanaa se onkaan tuon pitkän ja äänekkään loma-ajan jälkeen! Lapsi kertoo pieniä huomioitaan elämästä ja jää ulos naksuttelemaan pyöräni lukkoa. Kiinni, auki, kiinni, auki. Ehdin laittaa koneellisen pyykkiä ja lajitella seuraavat, lukko naksahtelee. Sitten otamme koiran ja viemme sen vähän pidemmälle kävelylle. Lapsi jää roikkumaan erääseen porttiin, joka on pyörätien laidassa. Hän osaa ihmeellisen taitavasti riippua siinä, siirtyä toiselle puolelle ja loikata alas. Sitten otamme kahdenkymmenen metrin juoksukisoja, että kumpi ehtii ensin koskea postilaatikkoon tai juosta rapakon kohdalle. Koira kakkaa. Lapsi kyykistyy viereen katsomaan, että mistä se kakka tulee ja onko tämä ihme tottakaan. Tulisi hyvä kuva, kun kaksi pientä kyyköttää ojassa eri asian takia.

On aamuja, jolloin vien eskarilaisen ja pienimmän hoitoon, kuten tänään. "Meen ykkin", sanoo pienin, ja se riipaisee ihan pikkusen, vaikka hyvässä hoidossa hän on ja vain kaksi kertaa viikossa. Reppu viedään omalle paikalle naulakkoon, lapsi kävelee hoitajan perässä pesemään käsiä ja kyselee isosiskoa. Voi että, sama talo, mutta eri seinän takana! Hän luuli, että ovat yhdessä täällä, kun kotona usein yhdessä liikkuvat ja nukkuvatkin samassa sängyssä. Harso on repun sivutaskussa kaiken varalta, vaikka "en talvi haltoa". Pakkasin sen silti, ompelin reunaan erityisen merkin, ettei mene muiden lasten harsojen kanssa sekaisin ja samalla tein hieman ajatustyötä siitä, että pienimmäiseni menee hoitoon. Sitä varten tarvitaan erityiset varusteet, kuten nyt harso, jonka kulmassa on sinikukallisesta nauhasta ommeltu merkki.

Olen yksin. Hiljainen mieleni lepää. Pyykkikone hurisee, koira nukkuu tokaluokkalaisen sängyllä vieressäni, vaikkei alun perin saanut mennä siihen, mutta tästä on lipsuttu eikä se haittaa, sillä koira on niin suloinen nauttiessaan.
Luin hieman työelämätaitoasiaa ja mietin tehtäviä. En vaan saa käytettyä suunnitteluaikaani sataprosenttisen tehokkaasti, sillä suunnitteluni on sellaista, että ensin luen ja sitten jätän ajatuksen hautumaan palatakseni niihin myöhemmin. Tuntuu, että jos lapset ovat poissa, minun pitäisi tehdä hirveällä teholla ja kaikki tunnit hyödyntäen asioita. Ja voi, en teekään!

Tämä hiljaisuus tekee hyvää. En ole pitkään aikaan kirjoittanut näin paljon! Minun mieleni saa nyt parasta mahdollista hoitoa: hiljaisuutta omassa kodissa.

torstai 11. elokuuta 2016

11.8.

Miten pakahdunkaan ensimmäisenä koulupäivänä!
Siinä on samaa tunteiden runsautta kuin kevätjuhlapäivässä. Syksy on uusien alkujen hetki. Tässä aamussa on viinimarjojen makea kypsyminen ja karviaismarjojen kirpeys. Tämä aamu kietoutuu osaksi menneitä koulunaloitusaamuja.

Tiet ovat täynnä kouluun pyöräileviä lapsia. Ponnareita, lippiksiä, kankeita reppuja, tietynlaisia tennareita, ekaluokkalaisilla kapeat jalat ja niiden päässä isot lenkkarit (tämä liikuttaa minua: oma tyttö legginssijaloillaan, joiden päässä vielä tahrattomat, pulleat lenkkarit).

Lapsi kävelee hitaasti uuteen. Kääntelee päätä, katsoo kaikkea tuntematonta, huomaa yhden tutun. Miten merkittävä askel otetaankaan siinä vaiheessa, kun astutaan uuden ryhmän jäseneksi! Se on iso tehtävä pienelle lapselle ja samalla se on elintärkeä osallisuus, joka viitoittaa hänen myöhempiäkin kaverisuhteitaan. Lapsi menee tutun tytön viereen. Aistin, miten harteiden alta pääsee helpotuksen huokaus.

Jätän hänet siihen, ja hän aloittaa oman koulupolkunsa.

perjantai 5. elokuuta 2016

5.8.

Ruusuperjantai.

Eilen illalla sain puuskan, jonka voimalla tein viikkosiivouksen. Olipa kiva herätä perjantaihin ja muistaa, että tuo velvollisuus on tältä viikonlopulta ohi!

Kävimme lasten kanssa pyörällä karkkiostoksilla. Samalla ostin kaksi kimppua vaaleanpunaisia ruusuja: toisen keittiön, toisen olohuoneen pöydälle. Menomatkalla kirkon kohdalla huomasin mustan auton kirkon ovien edessä. Kun tulimme kaupasta ulos, kirkonkellot kumisivat. Sanoin lapsille, että jos sattuu niin, että hautajaissaatto tulee juuri kirkosta ulos, jäämme odottamaan.
Ja niin kävi. Kun nousimme mäkeä ylös, musta auto lipui hitaasti alaspäin ja saattoväki käveli perässä. Pysähdyimme. Lapset katsoivat hiljaa. Pienin kyseli: "Mikä tuo ääni on?"
"Kirkonkellot soi", minä sanoin.
Toiseksi isoin yritti tiirailla torniin, näkyykö siellä joku hahmo kelloja soittamassa.
Seisoimme siinä. Lapsilla oli viikonloppukarkit taskuissaan, tytöllä pyörän kyydissä yksi haalari syksyn sateisiin.
Ilma oli painavaa; sellaista, joka ei tiedä sataako vai ei, pisarat roikkuivat pilvissä.
Muistokukkien tuoksu leijui raskaana lämpimässä ilmassa.
Odotimme, että saattue käveli risteykseen ja lähdimme sitten perään, ettei meidän tarvinnut ohittaa heitä kirkasvärisine vaatteinemme ja maito-ostoksinemme.

Nyt makaan tässä ja kirjoitan. Lapset nakertavat karkkejaan ja käyttävät samalla ruutuaikaansa: yksi katsoo Mimmi Lehmää, toiset virittyvät olympiatunnelmiin.
Kohta keitän kahvit.

tiistai 2. elokuuta 2016

2.8.




Mitäkö mietin?

Elokuu sataa juuri. Meillä onkin ollut kaksi viikkoa pelkkää paistetta. Merivesi on ollut niin lämmintä, etten ole koskaan sellaista kokenut.

Tällä hetkellä pesen oksennusta lakanoista. Yhdet pesty, en tiedä, tuleeko vielä monet. Kuuntelen ikivanhaa viulumusiikkia, joka kohottaa ajatukseni arjen yläpuolelle. Tänä kesänä olen kuunnellut paljon sellaista. En tiedä, kuulostaako se marraskuussa samalta vai onko vain kesään sopivaa.

Eilen menin pitkästä aikaa ihmisten ilmoille. Matkalla huomasin, että mustissa housuissani oli yksi ruokatahra ja yksi hammastahnatahra. Muistankin, kun tahna putosi siihen, mutta laitoin housut silti kaappiin. Ajattelin, että olen rento kesäihminen, jolla on tahroja housuissaan ja oikaisin ryhtini ajatellen samalla erästä ylväsryhtistä vanhaa naista.

Mieluiten olen täällä omassa nurkassani ja teen "hiljaisia töitä", kuten eräästä kirjasta luin. Se tarkoittaa lukemista ja kirjoittamista. Kun luen mahdottoman kauniin lauseen, lepään siinä hetken ja pala kurkussa mietin, miten kaunista kieli voi olla. Onnekseni lapseni oppivat hiljaisiin töihin: Kirjasto oli juuri viikon kiinni, mutta eilen aukesi! Tyttö lainasi seitsemän levyllistä Topeliuksen satuaarteita ja kuunteli ne eilen kaikki, hiljaa, samalla järjestellen pikkulelujaan.

Lehdestä luin, että suru saattaa lisätä luovuutta. Ihminen poimii lukemastaan sen, mikä sopii hänelle itselleen. Minä poimin tämän. Olen alakuloinen ihminen, mutta pidän siitä, ja ehkä joskus keksin sen myötä jotakin uutta. Minä pelkään, ahdistun ja murehdin, minä haistan akileijan hennonhennon tuoksun ja katson haikeana, kun aniliini pioni on pudottanut terälehtensä tummanvihreälle nurmelle. Jotkut meistä hakeutuvat toistensa seuraan nuotioille, nauravat kovaan ääneen ja läpsivät yläviitosia - muukalaiset yössä outoa kieltä puhuen.

Haaveilen vielä tälle kesälle, että pääsen tutuimman ihmiseni kanssa kaupunkilomalle. Istumme ihmisten keskellä katsomassa, emme paljoa puhu, juomme hitaasti kahvia ja syömme kirsikoita. Kesäilta tummuu, asfaltti on vielä päivästä lämmin, lokit kirkuvat puheensorinan yllä.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

26.7.




V ä r i t

Vaikuttaako lapsuus värimieltymyksiin? Pohjimmiltaan syvällinen värimaailmani on pastellisävyinen - siis se, joka oli 1980-luvun lopussa vauvojen vaatteissa ja mylittleponyissä. (Tämä ei ole mitenkään hienostuneen tai vakavasti otettavan henkilön tyyliin kuuluvaa - pastelliset ponisävyt!)

En käytä itse tämänvärisiä vaatteita, mutta tietyissä valinnoissa se aina näkyy.
Kun näen vierekkäin mintunvihreän, vaaleankeltaisen ja valkoisen, muistan heti erään pienen serkkupoikani, jonka vauvahaalarissa oli nuo värit.
Valitsen herkemmin kylmät ja kovat värisävyt kuin pehmeät ja murretut.
Ostan kankaita, joissa on kylmää minttua ja pinkkiä.
Laitan lastenhuoneeseen herkemmin kylmiä kuin pehmeitä värisävyjä.
Ostan viileänsävyisiä lankoja.

Tykkään katsella muiden kodeissa ja vaatteissa keltaista, ruskeaa, pehmeää valkoista. Mutta miten en osaa valita niitä itse, jos rinnakkain on monta vaihtoehtoa?
Kerran eräs värianalyysitäti sanoi, että minulle sopii hyvin oliivinvihreä ja punaruskea. (Tiedän tämän, sillä eräs rakastetuin vaatteeni on ollut oliivinvihreä neulepaita.)

Toki minulla on värikauteni olemassa, mutta silti en koskaan pääse yli esimerkiksi pinkistä tai oikeastaan aniliininpunaisesta. Ehkä se on jäänne siitä, kun äiti minun ollessani 6-vuotias osti sen värisiä vaatteita ja lettinauhoja ja sanoi: "Sinulle sopii niin hyvin aniliininpunainen, kun on noin tummat hiukset."

Onko täällä 1970-luvun lapsia? Onko teidän värimaailmanne sieltä peräisin vai mistä väristä tykkäätte?



torstai 21. heinäkuuta 2016

21.7.





Usein tekstit järjestyvät päässäni valmiiksi lauseiksi, jotka vain naputtelen tänne.
Nyt ei tapahdu niin. Blogiloma tehnee hyvää näin kesällä.

Välillä olen tuntenut suurta uupumusta kaiken hälyn, juoksuaskelten, kysymysten, kesän täyteyden keskellä.
Välillä olen venytellen katsonut kelloa (joka on näyttänyt esim. 9.20) ja harmitellut, että syksyn tullen en voikaan loikoilla peiton alla siihen aikaan ja mennä sitten terassille kahville.
Välillä kaipaan, että olisipa viikkorytmi jo sellainen, että loppuviikosta tehdään viikkosiivous. Nyt siivosin maanantaina (edellinen Virallinen viikkosiivous oli tehty juhannukseksi).

Olen pessyt ikkunat. Se ansaitsee tuollaisen ytimekkään virkkeen, sillä se oli niin suuren valmistautumisen takana. Mutta nyt on puhtaat ikkunat!
Olemme käyneet ilmeisesti talvisotaan rinnastettavan taiston saadaksemme mansikoita. Kaksi laatikollista saatiin, maksoivat mansikoita, ja kilo meni roskiin homeen vuoksi. Hitaasti ja hartaasti talven mittaan syömme ne 23 rasiallista, joita jäi jäljelle.

Olemme miehen kanssa rinta rinnan puuhanneet omiamme: Hän pesi matot, teki laatoituksia pihaan, maalasi leikkimökin. Minä pesin ikkunat, siivosin kaappeja, puunasin taloa. Reissujen jälkeen tuollainen tuntuu mukavalta. Nyt on matkattu sopivasti, kotona on kiva olla.