tiistai 21. helmikuuta 2017

21.2.

Siinä mönkii pieni kuupoika,
Avaruusajatukset jatkuvat: tuo liuskoittunut lumi-jääkasa teiden varsilla on tietenkin Kuun pinta. Sitä pitkin ovat eskarilainen ja pikkuveli marssineet kotiin päin useita kertoja. (Kerran matkalla meni melkein tunti, vaikka pyörällä kestää kymmenisen minuuttia. Olen tehnyt huomion, että he ovat Kuussa aurinkoisina päivinä, nytkin paistaa ihana pakkasaamun valo.)
"Atlonautti!" kiljui tämä kuupoika äsken ja osoitteli eteensä.
Välillä hän lainasi minun paksua ponchoani, joka oli tietenkin kuupuku. Kun kuuhommat kyllästyttivät, hän keräsi hienoja jääpaukkuja pyörän korin täyteen. Sitten ajettiin kotiin.

Mitä minä mietin?
Sitä, että on tällaisiakin hetkiä. Että aamulla yhdeksän maissa kävellään rauhakseen kotiin, pakkasta on -15, varpaita aavistuksen kipristää. Ei ole mitään pakollista ohjelmaa, kunhan tässä mennään. Eilen hetki tuli, kun istuin yhden lapsen kanssa hammaslääkärin odotustilassa. Yhtäkkiä silmäni sattuivat väreihin: minulla oli tummansiniset farkut, kesken oleva neulomus oli tiilenpunainen, päälläni oli sammalenvihreä villatakki ja jaloissa leijonankeltaiset säärystimet. Nuo värit - sininen, punainen, vihreä ja keltainen - olivat rinnakkain, sointuivat toisiinsa, lapsi selasi puhelimellani urheilu-uutisia, ihmiset odottivat, tuoksui hammaslääkärin puhdistusaineet. Ei ole mitään hätää.
Niitä hetkiä onneksi tulee.

Sitten on niitä sietämättömiä hetkiä. Luhistun, painun, on vain epätoivo. Mutta sitten - nekin ovat vain hetkiä ja menevät ohi, vaikka juuri sillä hetkellä ei tunnu mitään helpotusta.
"Miten palaan entiseksi itsekseni?" kysyin kerran.
"Ehkä et palaakaan täysin samaksi, joka olet ollut", minulle vastattiin.
Niin, se on totta. Tästä kaikesta jää jälki minuun. Se voi olla sellainen, että minulla tulee aina olemaan sietämättömiä hetkiä. minulla tulee olemaan vaikeaa itseni kanssa, läheisilläni voi olla välillä vaikeaa ymmärtää minua. Voi olla niin. Tai sitten on niin, että valo on voimakkaampi kuin murhe. Voi olla niin, ettei ole mitään onnellisten satujen loppuja, jolloin kaikki ratkeaa. Sellaistakin voi olla elämä, ja sitten eletään sitä.

Silloin kun on hyvä hetki, ehdin ja jaksan kirjoittaa. Paistoin aamulla ennen kahdeksaa kaksi pellillistä sämpylöitä, sellaistakin voi tapahtua. Kuupoika kaivaa lunta pihalla, istun tässä, kohta laitan pyykkiä. Sitten syömme eilistä makaronilaatikkoa.

lauantai 18. helmikuuta 2017

18.2.


Tällä viikolla mieleeni ovat jääneet erityisesti nämä lukemani tekstinpätkät:

Kokemus ja tunne ovat nousseet mediassa keskipisteeseen. Faktat työnnetään kainalojuttuihin - jos ne ylipäätään mahtuvat mukaan. Maailma on muuttunut sellaiseksi, että minkään puolesta on vaikea puhua pelkillä faktoilla. Niiden edelle rynnivät tunteisiin vetoavat tarinat, joissa totuus on toissijaista.
----
- Kertomus on paras keino välittää ymmärrystä siitä, miltä toisesta tuntuu. Se heijastelee kuitenkin aina kertojan tapaa hahmottaa toisen arkea.
Toisen äänellä voi myös rakentaa omaa identiteettiä ja ajaa omaa asiaa.
----
-Tosina kerrottuja tarinoita kuitenkin korjataan ja muokataan, eivätkä sellaiset tarinat ole kovin eheyttäviä. Taide sen sijaan pystyy esittämään sietämätöntä ahdistusta, joka ei ratkea.
(Kirjallisuuden dosentti Maria Mäkelä, Kotimaa 16.2.)

Psykologia on kehittynyt vasta, kun "pyrkimys kauniin kuvan saamiseksi ihmisestä on väistynyt alastoman totuuden tavoittamisen tieltä".
(Teologian professori Paavo Kettunen, Kotimaa24 17.2.)


Itselleni tekemä tiivistelmä näistä: Elämä ei aina ole ihanteiden mukaista. On opittava elämään myös sietämättömältä tuntuvien tunteiden kanssa.

(Kuvat eivät liity aiheeseen - ovatpa vain kauniita näkyjä viikon varrelta.)


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

15.2.

Olen miettinyt intohimoa.
Nimittäin sitä, että millainen into on mitäkin tekemistä kohtaan.

Välillä meillä on kovat suunnitelmat mieheni kanssa siitä, miten uudistetaan seinät sieltä ja täältä. Seitsemän ja puoli vuotta on kulunut; seinät on uudistettu vain pikkuruisesta eteisestä, ja keittiön ja kodinhoitohuoneen kaappeihin on vaihdettu vetimet. Olen ehtinyt sieluni silmin nähdä erivärisiä seiniä, ihania tapettimalleja ja raakalautaa seinillä. Aika kuluu, elämme eteenpäin, vanhat seinät ovat ympärillämme.
Samaan aikaan tuttujen kodeissa vaihtuu seinien väri, tulee uusia tapetteja ja rakennetaan jopa uusia väliseiniä tuosta vaan.
Olen tullut siihen tulokseen, että maalaaminen ei ole suosikkilistallani, siksi sitä ei täällä tapahdu. Se ei myöskään ole mieheni suosikkilistalla, siksi sitä ei tapahdu.

Mutta kun kevät koittaa, ryntään pihalle: kukkapenkit! Pieniä nuppuja nousee, pieniä vaaleanvihreitä kukkien alkuja. Tervetuloa, vanhat ystäväni! Ja kohtaa nousevat myös rikkaruohot, ja silloin saapuu minun intohimoinen käteni - pian rikkaruohoja ei ole.
Voin ymmärtää maalariystävieni tunnetta maalaamista kohtaan, kun ajattelen omaa tunnettani kukkapenkkien äärellä. Talvella ei ole kukkapenkkejä, mutta onpahan kutimet. Sille, minkä tekemisestä nauttii, löytää aikaa. Maalariystäväni maalaavat vaikka öisin, kun lapset nukkuvat, ja minä neulon aina kun vain on hetki siihen.

Viikonlopun reissutuliaisina saimme jonkinsortin vatsakatarrin (katarri on kai väärä sana tähän, mutta se on mukavalla tavalla vanhanaikainen ja muistuttaa minua edesmenneestä papastani, siksi sanon katarri). Ei oksenneta, mutta maha ja suoli möyrii niin hirvittävästi, ettei auta kuin vaaka-asento. Eilisen makasin, tänä aamuna teki jo kahvia mieli. Ja tartuin imuriin: mikä pölytalo täällä onkaan! Yksi lapsi makasi sohvalla, torkkui ja taputteli epäystävällistä mahanseutuaan, kun huristelin talon läpi.
Valo on ihanaa, vaikka kohta tiedän, että saan taas hepulin, kun se valo piirtää likaiset ikkunat näkyviin ja pölykerroksen kirjojen päällä. Äsken tuijotin pölyä lähietäisyydeltä, kun imuroin kirjahyllyä. Sitten päätin, etten mene lähemmäksi, niin en huomaa sitä. Jostakin Mielensäpahoittajan kirjasta luin tuon sukulaissieluisen miehen mielipiteen ikkunanpesusta: se on turhaa. Olen tästä samaa mieltä Mielensäpahoittajan kanssa, ikkunanpesu ei ole minun intohimoni.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

12.2.


Tykkään olla itseni ikäinen.
Tämä tuli viikonloppuna mieleen, kun istahdin 18-vuotiaan pikkuveljen kyytiin. Hän lähti ajamaan siten, että litistyin penkkiin samalla tavalla kuin litistyin penkkiin kesällä Powerparkin huvipuistolaitteissa.
"Voi hirveetä!" minä sanoin.
Ja seuraavaksi: "Olen jo sen ikäinen, että voin kyllä kauhistella tätä." Pikkuveli nauroi ja kertoi sitten pari juttua äidistäni (58 v.), joka oli käyttäytynyt kanssani hyvin samalla tavalla. (Olen muuten aikoinani kantanut tätä pikkuveljeä hyvin paljon, kun hän oli pieni ja itkuinen. Meillä oli tietty reitti eteisen käytävällä. Nyt tuo kapalolapsi ajaa autoa.)
Seuraavaksi ikäni tuli mieleen, kun tapasin perheenäitejä, jotka ovat olleet pikkutyttöjä, kun viimeksi heidät näin. Taas päivittelin ajankulua niin kuin vain keski-ikäiset päivittelevät. Tällainen täti minusta on tullut.

Tätinä tapasin myös ihan oikeasti täditeltäviä ihmisiä. Pienin heistä oli tuo pyöreäpäinen, hiukseton tyttö, joka hymyilee kokovartalohymyä eli koko kasvojen leveydeltä. Hän on pieni ja paksu - juuri sellainen, jota voi kuljetella kainalossa.

Kun on tämänikäinen, voi kuskata tuota neuletta mukanaan ja neuloa kaikkialla, ei hävetä enää kaivella käsityöpussia esille. Tänä vuonna olen neulonut kotona, kirjastossa, autossa, lääkärin odotushuoneessa, kirkkoneuvoston kokouksessa, verotoimistossa ja perhekerhossa. Tämän viikonlopun neulesaldona sukat, tumput ja myssy eräälle pikkuneidille.
Onpas mukavaa olla varhaista keski-ikää elävä!

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

8.2.



Aivan vahingossa kuvasin eilen hyvin keväisiä värisävyjä.
Tulppaanit ovat olleet maljakossa monta päivää ilman vettä, mutta kuivuneetkin tulppaanit näyttävät kauniilta.
Ja miten menee niin, että tulee samoja värisävyjä asioihin? Neuloin tuon pikkuruisen myssyn ja se on kovin samaa värimaailmaa tulppaanien kanssa.

Päivät ovat kuluneet. Tulee ilta, tulee uusi aamu, ihmeellistä. Eilen illalla olin varma, että nyt tuli mahatauti, kun oli niin huono ja oksettava olo yhdeltätoista illalla. Mutta sitten muistin, että söin punaista paprikaa iltapalaleivän päällä. Miten ei 37-vuotias ihminen opi, ettei punainen paprika juurikaan sovi hänelle? Vain joskus, vain hyvin vähän, eikä koskaan iltaisin. Nukuin sitten onneksi.

Eskarilaisen eskariasioina on nyt avaruus. Voi ihmettä! Planeettojen nimiä kerrataan, mikä olikaan kääpiöplaneetta, onko jossakin tosiaan muita kuita?
"Mäkin haluaitin lentää laketilla", tuumi pienin eilen illalla, kun unta odotellessaan jutteli isosiskon kanssa avaruudesta. Eskarissa nimittäin ovat rakentaneet rakettihuoneen.
"Kun me ollaan siellä, me aina huudetaan `lähestymme Jupiteria`", eskarilainen on selventänyt.
Aurinko on maapallon sisällä, mä näin kerran unta, että aurinko oli ihan tässä vieressä ja tällaisia ovat nyt jutut täällä.
Oi oppimisen iloa! Tämä on ollut 6-vuotiaalle aivan uusi maailma!

En ole tehnyt mitään, vain kolme myssyä. Lääkäri kysyi minulta viime viikolla, että teenkö koskaan mitään sellaista, jossa ei ole tavoitetta. Vastaus oli en tee. Hämmästyttävä, pysäyttävä ajatus. En osaa laiskotella ja antaa maailman levätä. Nyt olen opetellut. Levollisinta on ollut huomata se, että vaikken tee mitään, aika kuluu, päivät menevät, elämä kuljettaa. Olen kuunnellut tätä voimakappalettani uudestaan ja uudestaan, klik 
Olen kohdannut paljon hyviä ihmisiä, edelleen. Eilen ovellani oli kahvivieras pullapussi kainalossaan. Miten pakkaspäivässä lämmittääkään yhteiset kahvit ja pehmeä pulla!

torstai 2. helmikuuta 2017

2.2.


Olen lukenut ihanan virkkeen: "Herkkä lapsuusaika, jolloin kaikki meissä saa alkunsa".
Kun ajattelen tuota virkettä, näen pienen lapsen, vanhan kuvakirjan piirroksen näköisen, luukkuyöpuku päällään, luonnonkiharat hiuksissaan, kapuamassa ikkunan edessä olevalle penkille katsomaan maailmaa. Kaikki on pehmeää, lämmintä ja turvallista, valo sellainen kuin vanhoissa valokuvissa.
Näen lapsen illalla huvipuistossa. (Miksi? Onko tämä jokin oman lapsuuteni avainhetki?) Kesäilta hämärtyy vain vähän, tuoksuu kesäiset tuoksut: hattara ja vohvelit, soi musiikki, joka on kuin vanhasta lastenlaulusta. Yksi haave on toteutunut: pyörivät hurisevat laitteet, kutitus mahanpohjassa, hattarasta tahmeat sormet, ruusujen tuoksu illassa.

Kävin koiran kanssa kävelyllä; tänne satoi pitkästä aikaa lunta. Pehmeä kerros, joka vaimensi kaikki äänet. Vielä illallakin aamulla satanut makasi kerroksina ajoteillä, aurat eivät ehtineet tänne. Mopopojat ajelivat riemuissaan lumisilla teillä, kurvasivat välillä ojan puolelle, mutta se ei haitannut. Lumi! Ja tänään on Lumin, tyttäreni nimen, nimipäivä.

Kahvilat ovat olleet lempipaikkojani. Tänä vuonna en ole käynyt kertaakaan, vaikka muuta minulla ei nyt olekaan kuin aikaa. Tänään kävin mutkan kahdessa kaupassa (miten inhoan noita suurmarketteja!). Jotain nykyajasta kiteytyy siihen, kun kassalla pitäisi aina kaivella kunkin laitoksen oma etukortti. Sisäinen kapinani nousee aina: en halua kortteja, en halua näyttää sitä! Älkää kytkekö minua tähän rekisteriin! Antakaa minun kieltäytyä! Ostan vain välttämättömän, en halua kolmea kahden hinnalla!
Voin pahoin, kun kaupunkimaisemaa pimennetään uudella suurella rakennuksella. Tämä on pikkukaupunki, josta ihmiset muuttavat pois: miksi pitää rakentaa uusia kolosseja? Tehkää yksi kaunis, vehreä puisto!
Mutta koneet jatkavat hurinaansa, nosturit nosteluaan. Olen taas väärässä paikassa: minun pitäisi elää vanhoilla toreilla, katsoa purjelaivojen lähtöä satamasta ja kuunnella, kun joku soittaa vanhoja säveliä viulullaan. Siksi minä menen kotiin, neulon kanervanvärisestä langasta ja ojennan piirustuspaperia pienimmilleni.

tiistai 31. tammikuuta 2017

31.1.

Hyviä hetkiä.

Eilen iltapäivällä kuuntelin pianomusiikkia. Etsin Youtubesta Gottschalkin teoksia ja kuuntelin, kuuntelin, kuuntelin. Miten ne olivatkaan kaikki niin kauniita! Piano soi koko iltapäivän taustalla, isommat tulivat koulusta. Valmistelin lasagnen uuniin (jauhelihan ruskistus ja valmiit seokset mukaan, ei mitään kastikkeiden keittämistä. Ajatella, ruoankin kanssa olen ollut liian vaativa itselleni. Tänään luin lohdullisia viestejä ystäviltä, kuinka voi tehdä pussista ruokaa ja valmiita kastikesekoituksia. Minulla on ollut selkäytimessä se, että perunat kuoritaan, salaatti pilkotaan - miten monta kyyneltä olen ehtinyt kattiloihin vuodattaa!).

Menin sohvalle makaamaan. Pienimmät touhusivat omiaan. Luin Laura Kolben muisteluita äidistään Pii Kolbesta. Tuosta Laurasta on tullut tekstiensä välityksellä ystäväni! Jos tartun hänen kirjoittamaansa tekstiin, tiedän heti, että pidän siitä. Piano soi, ihana Gottschalk, Lauran perhe oli Kolumbiassa. Vaivuin unihorteeseen, takaovi kolahti. Mies tuli töistä. "Ota lasagne uunista", minä sanoin. "Mä nukun vähän." Samalla ajattelin, että onneksi kuitenkin jaksoin ruoan väsätä valmiiksi. Keinuin pehmeydessä, ruoka oli lämmin, soitto soi, kenelläkään ei ollut hätää.

Torkuin hetkisen. Sitten menin keittiöön. Pienin tuli perässä ja kuljeskeli nurkissa. "Mä en taa tätä mun nenättä", hän lopulta sanoi. Siis aikuisen etusormen kokoista marmorikuulaa. Painoin toisesta sieraimesta ja punainen kuula pullahti pois. (Viime viikolla piilotin kuulat tomerana, kun 2-vuotias kummityttö tuli kylään, ettei hän vaan laita niitä suuhunsa. Näköjään omatkin keksivät helmille uusia käyttötarkoituksia.)