perjantai 24. maaliskuuta 2017

24.3.

Olen ostanut viime aikoina keltaisia asioita.

Minun on vaikea keksiä kirjoittamista. Monesti minulla on yksi virke, jonka ympärille teksti alkaa rakentua. Nyt ei ole ollut niitä ydinvirkkeitä. Keksin väkisin tuon keltaiset asiat -jutun, mutta se on kyllä totta. Mikä työntää ihmistä tiettyjä värejä kohti? Marraskuussa en huomaa keltaista (onko sitä edes olemassa silloin?). Ja nyt en muuta huomaakaan kuin keltaista! Pari kangasta löytyi, jopa keltainen paita minulle (oliko se jokin mielenhäiriö?) ja keltaisesta neulon ihanaa myssyä.

Olen puhunut paljon. Ja mikä kummallisinta: puhuminen voi väsyttää! Eilen oli muutama keskittymistä vaativa keskustelutilanne, vierähti useampi tunti, ja illalla olin aivan poikki.
Aamulla luin sanomalehden tekstaripalstaa, jossa yleensä keskustellaan koirankakoista ja nyt vaalien lähestyessä tietenkin politiikkojen tekemisistä ja tekemättömyyksistä. Mutta tänä aamuna siellä odotti tällainen helmi:
"Sosiaalityö on hauraiden henkilöiden ihmisyyden ja elämän suojelua."
Kiitos, tuntematon tekstarinlähettäjä! Tämä ihastutti aamuni, sai värisemään kauneudellaan ja jäi mieleen. Osui johonkin ytimeen (inhoan muuten, kun nykyisin ollaan ytimessa tai asian ytimessä - olkaa kaikessa rauhassa vaan, minä en sinne tule), mutta tämä määritelmä osui suoraan maaliin.
Ehkä siksi, että hauras on niin kaunis sana. Hauras ihminen. Niitä me lopulta olemme.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

19.3.

On rankkaa olla äiti, joka väsyy.
Pahoittelen, että tekstini ovat niin synkkiä, mutta kuten aiemmin sanoin, en jaksa olla aina positiivinen. Murheelle on aikansa.
Kudottujen kujien kaupunki -romaanissa oli jokseenkin tällainen virke: "Joskus on mentävä pimeään ja etsittävä sieltä itse tie valoon".
Se on totta ja olen siellä tiellä nyt.

Luen taas yhtä erityisherkkyyskirjaa ja saan sieltä vastauksia. Uskon kirjailijaan, jolla on titteli ja joka on tehnyt tutkimuksia aiheesta.

"Myös elämäntilanne vaikuttaa sosiaalisuuden tarpeeseen. Esimerkiksi vilkkaan lapsiperhearjen keskellä vanhemmat kaipaavat yleensä suuresti yksinoloa ja omia hetkiä. Pitkän stressijakson aikana taas tarvitsee yksinoloa, jotta voi palautua kuormituksesta."

"Herkän ihmisen olemus ottaa helposti vaikutteita ympäristöstään. Hänen minuutensa rajat ovat yleensä ohuemmat ja huokoisemmat kuin vähemmän herkillä ihmisillä. Ympäristö, tunnelma ja muiden ihmisten sanomiset ja tekemiset vaikuttavat häneen tavallista voimakkaammin ja sen vuoksi onkin opeteltava keinoja piirtää rajat itsensä ja ympäristön välille."

"Herkän ihmisen on opittava rajaamaan tunnekuormaansa. Vahvojen tunteiden kokeminen ja aistiminen ovat keholle kuormitustekijöitä, joita on jaksamisen vuoksi opittava säätelemään. Paras keino tähän on hyvinvoiva keho ja mieli, koska levännyt elimistö ei reagoi niin herkästi ärsykkeisiin. Olennaista on myös opetella, että kaikkea ei tarvitse jatkuvasti havainnoida."
(Heli Heiskanen, Herkkyyden voima)

Jostakin muualta luin, että tämä ikävaihe on oikeasti kuormittava: lapset ovat pieniä, työelämä vaatii, tunne-elämä heittelehtii enemmän kuin vanhemmilla. En saisi elää sitku-elämää, mutta se on lohduttava ajatus, että esimerkiksi kymmenen vuoden päästä voin olla paljon rauhallisemmassa elämäntilanteessa. Tämän olen tiennytkin jo kauan omien havaintojeni perusteella: ihaillen olen katsonut +60-ikäisiä naisia ja heidän levollisuuttaan. Elämä on kuljettanut, monenlaista on tapahtunut, iloa ja murhetta, mutta vanhemmiten heihin laskeutuu ihmeellinen seesteys. "Sellaista on elämä, annatko sen vauvan minulle hetkeksi, kyllä minä sitä sylissäni pidän. Toin tuliaisiksi leipää ja kakun ja kukkia sinulle."
Vanhemmat naiset kuljettavat lempeyttä mukanaan.



tiistai 14. maaliskuuta 2017

14.3.


En tiedä, tykkäänkö siitä, kun pitäisi aina olla niin positiivinen.
Elämänohjeeksi saatetaan sanoa, että ei kannata huolehtia.
Väitän, että toisille ihmisille se on helpompi noudattaa. Jos on syntymässään jo saanut yhdeksi luonteenpiirteeksi helposti murehtivan luonteenlaadun, se ei kumoudu sillä, että hoetaan: "Älä huolehdi, ei kannata murehtia."
Toki voi oppia vähemmän huolehtivaksi, mutta se vaatii pidempää työtä ja omien ajatuskuvioiden tietoista muuttamista.

Loukkaannun melkein itkuun asti, jos joku ystävällismielisesti toteaa: "Antaa hevosen murehtia, sillä on isompi pää." Niin hirveä sanonta!!!! Vaatii oikein monta huutomerkkiä. Kun sanoo noin, ohittaa tylysti kertojan kokemukset ja pysäyttää jutustelun lyhyeen. Toinen samantyyppinen juttu on se, jos omasta elämästä puhuessaan saa kommentin: "Odotapa kun sinulla on 8 lasta, sitten se vasta vaikeaa onkin./Odotapa kun lapset ovat murrosiässä, sitten se vasta vaikeaa on."

Toisinaan elämä on niitä sietämättömiä oloja, ja niitäkin pitäisi jaksaa kuunnella, kun toinen puhuu. Itse asiassa toisen ihmisen läsnäoleva kuunteleminen on aika vaikea tehtävä.

Arvatkaa mikä on aiheuttanut minulle suurinta surua viime aikoina?
Nämä ajatukset: Luin yhden tekstin, jossa kirjoittajan piharakennus oli palanut. Sen suojissa oli aina ollut pääskysen pesä. En kestä ajatusta, että keväällä pääskyt tulevat ja etsivät tuttua pesäpaikkaa löytämättä sitä (tulevatko edes samat linnut samaan paikkaan, en tiedä).
Toinen on tämä: Maltalla (muistaakseni) sortui hieno luonnonmuodostelma Sininen ikkuna. Sitä ei saa mitenkään takaisin. Se oli niin kaunis; en kestä, ettei sitä ole.

Juuri nyt en kieri sietämättömyyksissä, ehkä siksi kirjoitankin. Kävelin äsken pienen aamumutkan, nyt istun ja odotan neulomassa. Eilen sain tehtyä yhden tilkkupeiton ja neulottua loppuun pitkään kesken olleen neulomuksen.
Juuri nyt ei ole mitään hätää.

torstai 9. maaliskuuta 2017

9.3.


Parhaita olotiloja on se, kun voimat palautuvat oksennustaudin jälkeen.
Eli uusia potilaita ilmaantui, ja minä olin yksi niistä.
Eilisen makasin vielä toipilaana, villaviltti harteilla koko päivän. Leijuin h i t a a s t i uneen ja kiipesin taas unesta hereille. Illalla hieman murehdin, etten ollut tehnyt mitään koko päivänä, mutta ehkä välillä voi olla vain toipilas.
Tänään aamulla oli ihan eri olo. Kuurasin vessat ja siivosin taloa.
"Yäk, täällä haisee sille, kun on oksennettu ja puhdistetaan vati", kommentoi tyttö kloritin hajua. Minä taas pidän siitä hajusta: tuntuu puhtaalta.
Päivällä kävin räntäisessä säässä kävellen kaupassa. Ehkä vaarattomien kulkutautien tarkoitus on tämä: tavalliset asiat tuntuvat merkityksellisiltä, kun on hetken maannut läpeensä huonovointisena.

Oksennustautianalyysien lisäksi olen miettinyt kuluttamista. Onko yhteiskuntakelpo ihminen vain sellainen, joka kuluttaa mahdollisimman paljon? Kävimme lauantaina suuressa kauppakeskuksessa; siellä oli vierivieressä eri liikkeitä. Jokaisessa toinen toistaan sievemmät vaatteet riveissä. Meidän tarkoituksena oli löytää eskarilaiselle toppahousut. Vasta kuudennessa kaupassa tärppäsi, sillä toppikset kannattaisi ostaa lokakuussa eikä hiihtolomaviikolla. Ruotsalaisen kauppaketjun kassalla mietin hälytinjärjestelmiä - kassahenkilöllä meni aikaa, kun hän nakutteli erityisvalmisteiset hälytinlaitteet irti ja pudotteli juuri niitä varten varattuihin lokeroihin. Ajattelin, että tällaisia me ihmiset olemme: emme ole niin luotettavia, että missä-lie-tuotetut trikooretkut voisivat olla ilman hälyttimiä.
Kävin elämäni ensimmäisen kerran valtavassa, ikkunattomassa urheiluvälineliikkeessä. Olin lähes pakokauhuisessa olotilassa. Hyllyt jatkuivatjatkuivatjatkuivat, ei yhtään ikkunaa, matot jalkojen alla, sadat uudelta tuoksuvat vaatteet, aina vaan parempia materiaaleja! Ostin kuorihousut. Kun ensimmäistä kertaa laitoin ne kotona jalkaan, tulin ärtyneeksi. Ne ovat kankeat ja ärsyttävät vesipilareineen ja teipattuine saumoineen. En oli kuorikangasihminen, mieluummin laitan lempeät vyötärökuminauhaiset tuulihousut, villapaitaa ja villasukkaa. En ole goretex-, windstopper-, superproof-ihminen. Mieluummin laitan värikkäät kumpparit ja pitkät villasukat niiden alle. Luulen, etten enää mene tuohon urheiluliikkeeseen.

Tänään Kotiliedestä sattui silmiini juttu, jossa Hilkka Olkinuora kirjoittaa:
"Tänään tarvitsemme tavaramme ihan muista syistä. -- Oikeilla ostoksilla osoitamme, mihin joukkoon ainakin toivomme kuuluvamme. -- Paras tapa säästää on tietysti olla ostamatta, mutta siitä saa hallituksen ja elinkeinoelämän vihat päälleen: isänmaa tarvitsee kotimaista kulutusta, ja se olet sinä. Toisaalta kuitenkin planeettamme kiittää jokaisesta tavarasta, jonka jätät sikseen. Miten tasapainoilla hyvinvoinnim ja hyveen välillä? Paras ratkaisu lienee hankkia harvoin, mutta niin hyvää kuin mihin rahkeet riittävät."

(Kuvat liittyvät tähän tekstiin siten, että kävimme maanantaina sumuisella merellä. Kauempaa ei nähnyt määränpäätä, mutta sumun sisällä näkikin aivan hyvin. Elämässä voi olla joskus samanlaisia näkyjä.)

maanantai 6. maaliskuuta 2017

6.3.

Ensimmäinen lomapäivä.
On mennyt niin hyvin, että uskallan sanoa sen ääneen.
Loma alkoi perinteisesti eli yöllisellä oksentamisella. Se on nyt laantunut, mutta jännityksellä odotetaan, tuleeko perinteisesti uusia potilaita.

Hiihdin pienimmän kanssa aamulla kodin vieressä olevalla pellolla. Suksissa ei ollut yhtään pitoa, joten oli mentävä tasatyöntöä latu-uraa pitkin. Seitsemän kertaa kiersin yhden lenkin ja se on hyvin, kun viimeksi olen hiihtänyt kaksi vuotta sitten. Pienin hissutteli perässäni, pysähtyi välillä korjaamaan isoveljeltä lainattujen aurinkolasien asentoa ja sanoi: "Äiti, tä meet toti lujaa!" 3-vuotias kannustaa äitiä - olisin voinut itkeä.
Kun tulin sisälle, eri lihakset ilmoittelivat olemassaolostaan.

Kuvassa näkyy pieninten kesä. Se alkoi siitä, kun ehdotin nuorimmalle shortseja jalkaan, kun hän tykkäisi hipsutella vain alushousut jalassa sisällä. "Me leikitään kesää!" huusi tyttö silloin, ja siitä se lähti. Tyynyt lattialle, viltit perään, sininen lakana päällimmäiseksi merivettä kuvaamaan, uimalasit päähän, uikkarit jalkaan. Kuten kuvasta näkyy, lähes jokainen neliösentti lastenhuoneen lattiasta on vuorattu jollakin materiaalilla. Siellä ovat pian puolitoista tuntia loikoneet omalla rannallaan. Äsken vein hieman evästä rantahiekalle. Molemmat saivat puoli lasia limsaa, jota on varattu mahdollisille mahatautisille.
"Tuntuu kuin oltaisiin Niilin vedessä eikä täällä kotona", tyttö tuntui äsken selittävän. Niilin hän keksi tietenkin Marikista, jota eilen kuunteli toipuessaan.

Kukin tekee nyt itselleen ominaisia asioita: vanhin lähti kirjastoon, seuraava rakentaa hiljaa keskittyen pikkulegoilla ja loput ovat Niilin suistossa. Minä istun ja hypähtelen; viikkaan pyykkiä, neulon puikollisen, mietin mikä olisi järkevintä. (Vaikea vain olla öllöttää, kun yritän miettiä, mihin parhaiten tämän rauhan ajan käyttäisin!)

Luin äsken ääneen lastenkirjailijan kommentteja, joissa hän sanoi, että tylsyys on lapsille hyväksi, koska silloin keksii jotakin itse.
"Onpa tyhmä aikuinen", tuumi oma nuorisoni, joka on sitä mieltä, että tylsyydet voi aina täyttää kännykällä. Eli lomalla minun on käytettävä iso osa valveillaoloajasta siihen, kun kerron tasaisella äänellä, että nyt ei ole ruutuaikaa ja tylsyys tekee hyvää. Tässä asiassa omat vanhempani ovat kyllä aikoinaan päässeet helpommalla.

torstai 2. maaliskuuta 2017

2.3.

 Mitä ajattelin tänään?

Heräsin kello seitsemän aikaan ennen kuin kello ehti soida. Kävin Facebookissa, katsoin uutisotsikot. Pää oli aavistuksen kipeä niin kuin oli jo illalla. Luultavasti se johtui siitä, että söin synttäreillä suolaisia juttuja, mutta en juonut riittävästi. Tätä en koskaan opi: juo tarpeeksi.
Könysin ylös. Päästin koiran pellolle. Hain lehden; joku aikainen koululainen polki jo ohi. Katsoin häntä ystävällisesti, pieni polkija aamupolullaan.

Lapset söivät sämpylää ja kinkkua sekä kupillisen kaakaota, minä kiiviä, mansikoita, luonnonjukurttia ja kahvia (taas join liian vähän muuta).
Ensimmäinen koululainen lähti. Hoputtelin seuraavia. Kuljeskelin, siirtelin tavaroita, petasin sänkyjä. Tyhjensin synttäriastiat tiskikoneesta.
Lähdimme klo 8.35. Eskarilaisella oli hiihtoa. "Suksethan on täällä", huomasi koululainen portailla ja se oli päivän paras huomio, sillä olin kuvitellut suksien olevan päiväkodilla. Sovittelin sukset pyöränkorin päälle ja lähdimme. Vein eskarilaisen, saattelin koululaisen, poljimme kotiin. Yhdessä mutkassa oli koiranulkoiluttaja, joka äännähti hassusti, kun siirtyi pyörän tieltä sivuun; ehkä hän ei kuullut meidän tulevan. Hymyilin hänelle ja ajattelin, miten erilainen ohitustilanne olisi ollut, jos ilmeeni olisi ollut äkäinen.

Laittelin pyykkiä. Pienin pelasi Pouta, tilasin eskarilaiselle parit housut nettikaupasta (pitäisi suosia kivijalkakauppoja), kun edellisistä on polvet puhki. (Huusin myös huutonetistä mylittleponyn kahvipannua eurolla ja samalla ajattelin, että miten vieläkin jatkan lapsuuden juttujani ja että tyttöni ei taida olla yhtä ihastunut poneista kuin minä olen edelleen.) Kävin Facebookissa.
Vastasin pikaisesti muutamaan viestiin. Laitoin lisää pyykkiä, pienin leikkasi paperia ja liimasi siihen teippiä. Sitten hän kääri pienen paperimyttyrän lahjaksi kaverilleen.
Paketoin yhden vauvalahjan postiin.
Söimme nakkeja ja porkkanoita. Soitin psykologilleni ja itkin hiukan.
Naputtelin kolmeen WhatsApp-keskusteluun asioita. Kävin Facebookissa.
Yhdentoista maissa ajattelin, että lähden pienimmän kanssa kirpparille, jotta saadaan vähän tuuletusta. Mutta hän halusi kaverin kylään, soitti ja sai kaverin. Laitoin heille synttärijämistä muutaman sipsin ja yhdet keksit ja annoin ilmapallot. Laittelin koululaisille synttäripaketin illan kutsuille valmiiksi.
Kuuntelin, kun pojat menivät leikkimään saunaan sammakoita ja ajattelin, että pienimmän yksi ehdoton lempipaikka on sauna. Kävin Facebookissa.
Laitoin lisää pyykkiä, viikkasin pinot kaappeihin. Lopputuloksena on se, että pyykkikaappiin jäi 13 vaatekappaletta, joille ei nyt ole pesuseuraa.
Kävin vaatehuoneessa ja mietin, milloin siivoaisin sen. Yksi hylly on romahtanut, kun survon sinne epämääräisiä myttyjä.

Ensimmäinen koululainen tuli kahdentoista jälkeen. Hän söi piilossa yhden yllätyspussin, joka jäi eilisistä juhlista. Makasin sohvalla ja silitin koiraa; tutkimuksissa sanotaan, että lemmikin silittäminen tekee hyvää ja niin se tekee: pieni, luottavainen viisikiloinen otus sylissäni ja jos hetkeksi unohdan rapsuttaa, se tökkii minua ystävällisesti kuonollaan.
Pienin kaverinsa kanssa jäi koululaisen kanssa, kun hain eskarilaisen. Sukset taas mukaan. Ruoaksi oli ollut perunoita, jotka piti itse kuoria, tyttö kertoi tämän aavistuksen järkyttyneenä. Hymisin mielessäni: voi kamala, kun tähän on tultu, että perunan kuoriminen on suurteko.
"Kaikki lumihiutaleet on erilaisia", tyttö sanoi kohta.
Ajatella, niin ovat! Katsoin lumipeitettä ojissa. Se on levittäytynyt sinne niin kuin hienoin, laskeutuvin kangas, mutta vieläkin kauniimmin.
"Montako minuuttia on mennyt siitä, kun lähdimme eskarista?" tyttö kysyi.
"Seitsemän", arvioin summittaisesti.
"Oho, tuntuu kuin olisi puoli tuntia!"
Koululainen oli keittänyt minulle kahvit. Luin lohduttavia ajatuksia siitä, että kärsimys kuuluu elämään. Sitä ei huomaa silloin, kun kaikki on hyvin. Mutta kun kärsimys tulee, yksikin lause siitä, että se kuuluu elämään, tuo lohtua.
Päästin koiran pellolle. Kaveri lähti kotiin. Pilkoin lapsille kiiviä, banaania ja appelsiineja. Soitin koululaisen opettajalle.
Pienimmät pesivät taas kylpyhuoneessa petsoppejaan, kuten joka päivä jossakin vaiheessa. Yksi poika meni kaverin luo, toinen pelaamaan pihalle sählyä. Lupasin ruutuaikaa vasta sitten, kun tulee viestihiihto.
Join kahvin ja söin mustikkapiirakkaa. Kirjoitin tätä. Kävin Facebookissa.
Viikkasin viimeiset pyykit. Kuuntelin sivukorvalla Risto Räppääjää ja Sevillan saituria, jota lapset nyt kuuntelivat piirtäessään.
"Tuo lukija on niin hyvä", sanoin.
"Miten se osaa muuttaa ääntä?" tyttö ihmetteli.
Keräsin lattialla oleville tusseille korkkeja - yhdeltä eilen saadulta tussilta oli jo korkki hukassa, ei voi olla totta!
"Te oli ihan äkkön tättä", pienin selosti ja osoitti mattoa.
Silitin yhden peiton postituskuntoon.

Pojat virittäytyivät kisastudioon. Virittäydyin itsekin neuleeni kanssa, pienimmät saivat tabletin.
Neuloin yhden sukan loppuun, ehdin aloittaa seuraavan Suomi 100 -vauvasukan.
Pojat lähtivät synttäreille, mies jäi laittamaan ruokaa, lähdin aamusta asti suunnittelemalleni kirppari- ja postireissulle.
Poljin räntäsateessa. Mietin kirjaani, jonka päähenkilö on Saima isomummoni Saima Alinan mukaan. Ajattelin Saiman ajatuksia, mutta ne unohtuivat, kun astuin kirpparille ja yritin löytää 128-senttiset toppahousut. Niitä ei löytynyt, mutta löytyi 21 eurolla paitoja ja purkkeja (ovatko kaikki tarpeellisia?).
Poljin postiin. Postin eteisessä muistin, että päiväkodilla on illalla kokous, jonka olen unohtanut. Aloin käydä kamppailua, jaksanko vai enkö jaksa mennä.
Poljin taas. Ylämäessä sinkautin neljän pojan ohi pyörälläni (kuvittelinko olevani Krista Pärmäkoski, joka loikkaavin askelin menee mäkeä ylös?).
Kotona oli lämmin ruoka. Pojat olivat synttäreillä, tyttö lähti kaverilleen, pienin isän kanssa lumitöihin. Minulla ei ollut yhtään syytä olla menemättä kokoukseen, joten lähdin. Neuloin siellä sukanvartta eteenpäin.
Reilun tunnin päästä poljin terävässä räntäsateessa kotiin. Kellon ympärys aamusta on kulunut. Päivän pyöräilysaldo noin 13 kilometriä talvipyöräilyä lumisilla teillä, yksin ja pienin kyydissä.
Pyykkikorin 13 vaatetta ovat saaneet seuraa: minulla on huomennakin pyykättävää.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

1.3.



Välillä tuntuu, että seuraan omaa elämääni sivusta. Olen ulkopuolinen ja tarkkailija, ulkopuolinen tarkkailija.
Viime päivinä on ollut niin paljon mietittävää ja mukaan ehdittävää, että porhallan vaan. Illalla tuntuu, että olisi elänyt enemmänkin kuin yhden päivän. Ja aamulla kun herää, pitää hetki miettiä, mikä päivä nyt olikaan. Kerran en muistanut perjantaita, kerran en muistanut, että on sunnuntai.

Ulkopuolisuuden tunne tarkoittaa esimerkiksi tätä .
En ole koko elämääni kokenut sitä, mutta nyt kyllä erityisen paljon. Tuntuu, etten saa kerrottua kuka ja mitä olen, en saa sanottua, en ymmärrä maailmaa ja se ei ymmärrä minua.
Toki ulkopuolisuuden tunne yllättää minut ihan arkisissakin tilanteissa, kuten olen joskus itselleni muistiin kirjoittanut:
"Silmäni ovat yhä miettiväiset ja ne seuraavat tarkasti mitä tapahtuu, sillä yhä vielä unohdun usein ulkopuolelle katsomaan, miten kaikki sujuu, enkä siksi ehdi mennä mukaan tuntemaan. Kun mies ja lapset pyörivät lattialla leikkimässä murisevia karhuja tai muita vihaisia eläimiä, en osaa mennä kontalleen yhdeksi murisevaksi karhuksi, vaan katson sivusta niiden iloa. Ajattelen, että onneksi lapsilla on hyvä isä, joka osaa leikkiä karhua lattialla." 

Meri ymmärtää ja tuuli ja humiseva metsä.
Värit ymmärtävät. Voin yhdistää kaikkea ja taas ihmeellisesti kaikki sopii kaiken kanssa.
Tätäkään en osaa selittää, mutta luonto lohduttaa, ottaa syliin; värit imeytyvät jonnekin sieluuni saakka, kun katson moniväristä tulppaanikimppua.

Löysin ihanan artikkelin, jossa kerrottiin näin:
"Kasvoin kirjoihin kiinni jo lapsena. Ilman kirjoja en voisi elää hyvää elämää. Ne kannattelevat ja auttavat ymmärtämään itseä ja toisia, syitä ja seurauksia. Lukiessa tulee hyvä olo."
Tämä on suoraan minusta. Sitä en tiedä, ymmärtäisinkö tuota ihmistä, jos pääsisin juttelemaan hänen kanssaan, mutta ajatella että hän on osannut sanoa lauseita suoraan minun elämästäni!

Nyt luen kirjaa huijarisyndroomasta. Se auttaa minua ymmärtämään itseäni ja toisia.
Luen myös kirjaa yhteiskuntaluokista. Se auttaa minua ymmärtämään itseäni ja toisia.
Viime viikolla luin kirjan dissosiaatiohäiriöistä. Se auttoi minua ymmärtämään itseäni ja toisia ja samalla se antoi luottamusta siihen, että minäkin osaisin kirjoittaa, sillä tyyliltään tuo romaani ei ollut mielestäni kovin taidokas.

Tyttöni täyttää tänään 7 vuotta. Seitsemän!
Seitsemän vuotta hän on kasvanut täällä kanssamme, seitsemän vuotta olen kasvanut hänen kanssaan. Olemme yhä keskeneräisiä molemmat.