maanantai 16. tammikuuta 2017

16.1.


Olen viime aikoina lukenut ja jutellut sellaisesta asiasta kuin rytmisyys. Kuvakin liittyy siihen: kun minä teen jotakin, olen säännöllinen ja tarkasti kääritty, ei rönsyjä. Kerronpa lisää.

Rytmisyys tarkoittaa biologisten toimintojen rytmiä, kuten ilta- ja aamu-unisuutta, toimintojen säännöllisyyttä, kaiken elämän järjestelmällisyyttä.

Jos ihmisen rytmisyys on korkea, hänen sisäinen kellonsa on tarkka ja toiminnot säännöllisiä. Hän tarvitsee ruokaa tiettynä aikana, koska hermostuu muuten tai saa päänsäryn. Hän väsähtää illalla samaan aikaan. Aamulla hän herää samaan aikaan, olipa joulu tai juhannus. Rytmisyys määrää myös sen, onko ihminen tehokkaimmillaan aamulla vai illalla. Ihminen voi harjaantua toimimaan yhteiskunnan aikataulun mukaan, mutta kokonaan hän ei voi rytmiään muuttaa.

Pienellä lapsella korkea rytmisyys tarkoittaa vain biologisten toimintojen säännöllisyyttä. Vauvaiässä ja varhaislapsuudessa korkea rytmisyys on luojan lahja ennen kaikkea vanhemmille. Arki on helppoa, sillä kaikki on ennakoitavissa.


Aikuisella biologinen rytmisyys on haitta: hänen sisäinen kellonsa ei jousta yhtään. Hän tekee asiat samalla tavalla, huolettomuudesta häntä ei voi syyttää. Korkea rytmisyys johtaa joustamattomuuteen. Ihminen on johdonmukainen ja järjestelmällinen, mutta myös tapojensa ja itselleen luomiensa rutiinien orja.
Olen korkearytminen ihminen ja siksipä aamutkin alkavat aina samoin: aamupalat, vaatteet lapsille, sänkyjen petaus, pyykit koneeseen, astiat koneeseen. Kävelen nopeasti harppoen, kannan käsissäni jotakin, lajittelen ja järjestelen, pistät purnukat ojennukseen. Olen aina ajoissa (tutut tietävätkin jo tämän, että meidän perhe porhaltaa aina ensimmäisenä paikalle), kun tulemme reissusta, olen tyhjentänyt kassit puolen tunnin sisällä ja lajitellut pyykit väreittäin. Niin, tehokasta, mutta samalla joustamatonta. Näin tehdään, pois tieltä risut ja männynkävyt! Onnea on se, että mieheni on samanlainen. En tiedä, miten selviäsimme, jos toinen vetelehtisi jossakin, kun toinen laittaa tavaroita. Tätä ei kannata ihailla, vaikka kuulostaa tehokkaalta, sillä samalla tämä on kaavoihin kangistunutta. Rento on viimeinen sana, jonka minuun voi liittää. 

Matalarytminen ihminen sitten on se täydellinen vastakohtani. 
Jos ihmisen rytmisyys on matala, hänellä ei ole sisäistä kelloa tai se tikittää hyvin heikosti. Hänellä on nälkä milloin sattuu ja hän menee nukkumaan, jos muistaa. Hänen arjestaan puuttuu järjestelmällisyys, hänellä ei ole orjuuttavia tapoja. Aamun toimilla ei ole tarkkaa järjestystä. Hänellä ei ole suunnitelmaa työpäivälle ja hän tekee asioita sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan. Hänen ympärillään vallitsee epäjärjestys ja työpöydällä kaaos. Elämän aikatauluttamiseen hän on paitsi haluton myös kyvytön. Matala rytmisyys tarkoittaa myös joustavuutta ja se helpottaa elämää. 

Korkean ja matalan rytmisyyden omaavat ihmiset ymmärtävät huonosti toisiaan. Korkean rytmisyyden omaavan mielestä järjestelmällisyys on vain viitsimistä, eikä hän voi ymmärtää ihmistä, joka haluaa pitää huoneensa epäjärjestyksessä. Matalan rytmisyyden omaavan mielestä ihminen, jolla on joka asialle säännöt ja joka päivä on suunniteltu ja ajatuksetkin oikeissa lokeroissa, on tylsä, pahimmillaan kestämätön.

(Nämä tiedot Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Hyvät tyypit, ei siis kaikki omia jorinoita.)

perjantai 13. tammikuuta 2017

13.1.

Jo pienenä luettu teksti teki minuun vaikutuksen ja painoi syviä jälkiä.
Mieleen ovat piirtyneet esimerkiksi otsikot

Ulsterin armoton pappi (en edes muista, mihin tämä liittyi)
Sanat "ajatollah Khomeini". Se kuulosti joltain muinaisaikojen loitsulta, syvältä henkäykseltä. Kuvassa oli kuitenkin mustaturbaaninen parrakas mies. Tämä asia tuli mieleeni, kun aamulla luin lehdestä, että Iranissa oli kuollut arvovaltainen henkilö.
Jäärailo nielaisi tytön. Tämän jutun luin monen monta kertaa. Se oli Valituissa Paloissa. Tyttö, joka tippui syvälle railoon, oli nimeltään Mary Ann. Lausuin sen mielessäni Märyann ja se oli silloin kaunein tietämäni nimi. Onneksi hän selvisi onnettomuudesta.

Märyannista tulee sitten mieleen vanhan kyläkoulun vintti, jossa nukuimme pienenä kesäisin, kun asuimme rakennuksessa. Vintillä tuoksui puu ja sahajauho. Aurinko kurkisti sisään pienestä päätyikkunasta, ja pöly tanssi valokiilassa. Vanha puu oli tummaa ja kestävää, olimme vähän niin kuin Viisikko retkellä.
Vintillä oli meidän tavaroita säilytyksessä. Osa oli pakattu suuriin pahvisiin vaippalaatikoihin, joiden kyljessä luki Pampers.
Niissä oli ihmeen kaunis vauvan kuva; nykyisin vaippapaketit eivät ole niin kauniita, mutta menevät toki pienempään tilaan. Paketissa luki myös baby.
"Miten lausut tuon", kysyin joltakin, ohimennen, ehkä hieman tärkeänä päätäni sivulle keikauttaen.
"Baby", sanoi koululainen, jolta kysyin.
"Se sanotaan beibi", minä kerroin aivan rauhallisesti.

Oli kesä, aurinko paistoi päätyikkunasta. Oli pehmeää ja lämmintä. Minä osasin englantia.

torstai 12. tammikuuta 2017

12.1.


Aikaa on kulunut.

En melkein tiedä mikä viikonpäivä on menossa. Toisinaan pää on niin täynnä ajatuksia, ettei niitä saa järjestykseen ja silloin ei voi edes kirjoittaa. Olen myös pyöräillyt ja kävellyt normaalia vähemmän, joten ajatusten järjestelylle ei ole ollut aikaa. Ja vielä kaiken päälle kurkkuni on niin kipeä, että jokikinen nielaisu kiertää kaulaan ja korvakäytäviin asti.

Mutta olen minä neulonut! 6 paria Suomi-sukkia on valmiina, muutama myssy, tossuja ja tumppuja. Ja lisää teen aina, kun on vain hetkinen aikaa silmukointiin. Olen huomannut, että neulominen kiinnittää minut elämään. Silmukka, silmukka, silmukka... se on auttanut minua monessa. Sisko teki sukat minulle. Ne ovat niin ihanat, että ehkä raskin käyttää vain erikoistilanteissa.

Tänään tuli myrsky. Aamulla satoi kaksi tuntia sakeasti lunta ja tuuli samalla. Jäiset tiet peittyivät kevyeen lumeen ja olivat vaarallisia liikkua. Ja taas koin sen: me elämme täällä! Oli hienoa pyöräillä vastatuuleen, lunta lenteli kasvoille, jossakin kohti olimme ensimmäiset kulkijat, sillä lumen pinnassa ei ollut yhtään jälkeä. Lähtiessä pienin halusi päällensä pyörän kyytiin keltaisen heijastinliivin. Tilanne meni näin: hänellä on yksi havunvihreä villaliivi, jonka olen neulonut isoveljelle vuosia sitten. Tykkäisin pitää liiviä trikoopaidan päällä lämmikkeenä; sopii arkeen ja juhlaan. Sanoin aamulla, että laitetaan sinulle liivi. Aina kun sanon "liivi", lapsi sanoo että haluaa keltaisen liivin eli heijastinliivin. En tiedä haluaisiko ihan sisätiloihin, onneksi on kelvannut haalarin päälle.

Nyt makaan sohvalla. Tässä karmeassa liukkaudessa olen suhannut kolme pyöräreissua. Vielä olisi toimitettavaa tälle päivää: apteekkireissu, myssypostituksia, mutta niitä varten taidan hypätä auton kuljetettavaksi.

Tämä oli tällainen arkinen kirjoitus, tavallisena torstai-iltana.

perjantai 6. tammikuuta 2017

ARVONNAN VOITTAJA

Pussukka-arvonta suoritettu arvontakoneen avulla. Onni suosi nimimerkkiä
-Heidi

Laitatko minulle sähköpostia osoitteeseen myssymari@gmail.com, niin saan paketin perille.

Lämmin kiitos kaikista ihanista viesteistä, joita lähetitte. Haluaisin antaa teille kaikille palkinnon, niin paljon ne minua ilahduttivat ♡!

6.1.

Loma lähestyy loppuaan.

Olen tykännyt tästä viikosta enemmän kuin ensin uskalsin odottaa.
Meillä on ollut rajattua ja rauhallista. Ensin flunssa eristi meidät tähän taloon. Sitten tuli pakkanen, joka kietoi koko tienoon taianomaiseen kirkkauteen ja kotiovien taakse. Olemme olleet keskenään. Se on tarkoittanut verkkaista aamupalaa, tunnin ruutuaikaa lapsille (ja hiljaista aikaa äidille), ruokaa iltapäivän puolella. Niitä hamahelmiä ja joka päivälle jotakin muuta yksittäistä juttua. Yhtenä päivänä 9-vuotias teki itse alusta loppuun elämänsä ensimmäisen omenapaistoksen, eilen leivoimme pullaa.

Toisaalta kun olemme koko ajan yhdessä, minä nuupahdan välillä. Olen korkea auringonkukka, jossa on suuri keltainen kukinto. Juurellani kurottaa ylöspäin neljä pikkuista kukkaa. Kun olen yksin, kaikki huomio kohdistuu minuun, kaikki kysymykset kysytään minulta, jokainen piirustus ja paperintaittelu esitellään minulle. Käy niin, että raskas kukkani nuupahtaa alaspäin, kun en itse ehdi kurkottaa aurinkoon ja omiin voimansäteisiini. Sellaiselta se tuntuu. Eilen kun mies tuli töistä, menin meidän huoneeseen lukkojen taakse, kuuntelin napit korvilla keskusteluohjelmia ja viimeistelin 7 neuletyötä. Kai se on lähellä flow-tilaa, kun istuu tyynyn päällä viileällä lattialla kumarassa asennossa, pehmeä lanka sormissa ja aika unohtuu.

Uusi vuosi on alkanut. Kuljetan lauseita mukanani. Hiljaisina hetkinä huomaan, että kannan valmiita virkkeitä mielessäni. Pitäisi olla enemmän niille varattua aikaa, jotta ehtisin kirjoittaa ne muistiin. Välillä naputan puhelimen muistioon kauniita sanoja. Aion tänä vuonna kirjoittaa yhä enemmän, yhä päämäärätietoisemmin. Se on hiljainen lupaus sisälläni.

tiistai 3. tammikuuta 2017

3.1.2017


Välillä on pitkiä aikoja hiljaista ja sitten se taas iskee - hama-helmi-innostus.
Nyt se on ollut täällä jo kaksi päivää. Kolme nuorinta on ähertänyt keittiön pöydän ääressä melkoisen monta tuntia.

Olen oppinut suhtautumaan ystävällisesti näihin pieniin helmenpyörylöihin. Joskus aiemmin olen ollut hyvinkin ärhäkkä. Esimerkiksi silloin, kun olen (itse) nostanut jonkin helmiteoksen odottamaan hyllyn reunalle, että kohtapuoliin silittelen valmiiksi. Ja sitten olen unohtanut. Ja sitten ne 120 helmeä ovat pomppineet jonkin osuessa pitkin lattioita, pöytiä ja hedelmäkoriin. Pahinta on tietenkin lapsen pettymys, että aikuisen hitaan toiminnan vuoksi asetelma on rikkoutunut. Ja toiseksi pahinta oma ärtymys kerätä pallukoita vain siksi, että on itse jättänyt ne lojumaan keskeneräisenä.

No, nyt olen nauttinut. Nimittäin nuo ovat väsänneet hienoja juttuja ja väriyhdistelmiä. Ilahduin esimerkiksi tyttösen neliöstä, jossa värit ovat epäsymmetrisesti.
"Aattele, mä oon kotona jaksanut tänään tehdä jo kolme kuviota! Eskarissa saattaa jäädä kesken aina", tyttö ihmetteli.
"Niin, täällä ei nyt ole ollut muita keskeytyksiä", minä sanoin.
"Eskarissa saattaa olla 11 kaveria pyytämässä leikkimään ja sitten meen", tyttö mietiskeli.
Pienimmän karhulta ehti jo jalka katketa, kun sillä leikittiin niin voimallisesti. Ajatella, he kiintyvät itsetekemiinsä muovihahmoihin!

Eilen ja tänään olen istunut keittiön ikkunan vieressä, neulonut sinivalkoisia sukkia, lukenut samalla Kudottujen kujien kaupunkia (joka ei mielestäni ollut yhtä hyvä kuin Teemestarin kirja), kommentoinut helmitaiteilijoita, käynyt silittämässä pinon teoksia, kuunnellut samalla toisella korvalla ohjelmaa ihmisen pahuudesta, istunut taas, laittanut nopean ruoan, vaihtanut uudet pyykit koneeseen ja edelliset rumpuun, istunut, keittänyt kahvin. Helmitaiteilijat ovat taiteilleet, vanhin lukenut romaanejaan ja minä saanut valmiiksi neljä sukkaa.
Hiljaisia töitä, näitä minä rakastan!
Illalla käytiin ostamassa lisää helmiä, kun entisissä alkoi pohja häämöttää.

Haluan muistaa nämä rauhalliset helmihetket, kun minulla seuraavan kerran on vaikeaa ja tuntuu, ettei mikään onnistu.

lauantai 31. joulukuuta 2016

31.12.

Kuva tänä aamuna hiukan ennen yhdeksää, kun seurasin portailta koiran aamupissatouhuja.

Ihmeellinen tunnelma: tämän vuoden viimeinen aamu. Tuttuakin tutumpi takapiha, puut paikoillaan ja taivas.
Tuulee todella kovasti, humisee sisällä asti. Tuuli lakaisee kuluvaa vuotta pois. Taivas oli aamulla huikaisevan sininen; sitä kirkkautta riittänee vielä vuodelle 2017. Nyt hehkuvat vaaleankeltaisen ja vaaleanpunaisen sävyt, kun aurinko laskee.

Olemme kotona. Uudenvuoden suunnitelmat menivät uusiksi, kun tytölle nousi kuume. Pää on kipeä ja niska myös. Pelokkaana ihmisenä ehdin jo ajatella aivokalvontulehdusta, mutta luovuin siitä ajatuksesta, kun lapsi jaksaa touhuta, vaikka katse on sameampi kuin virkeinä päivinä.
Jaan kohta yhden karkkipussin sisällön kuuteen osaan. Tämä hykerryttää minua, sillä lapset eivät tiedä sitä. He eivät tiedä, että kohta on niin kiva hetki, kun sanon: "Otatteko vähän karkkia?"
Sitten keitän kahvit.

Onnellista alkavaa uutta vuotta!